Loppusuora

Maanantai 20.2. – perjantai 24.2.

Viimeinen viikko satamassa käynnistyi normaalirutiinilla kahviautomaatilla aamukahvilla. Paikalla oli myös turvallisuuspäällikkö, joka mainitsi, ettei hän ehdi tänäänkään tavata instituutin Sonjaa. Kertoi soittavansa Sonjalle ja varmistavansa mitä papereita tulee täyttää. Lisäksi hän toivotti minulle hyvää työviikkoa ja sanoi, että torstaina tapaamme ja hän antaa silloin minulle nämä paperit. En kuitenkaan enää häntä tavannut, sillä keskiviikkona käydessäni selvittämässä torstain aikataulua kuulin hänen lähteneen lomalle tiistaina.

Viimeiset työpäivät maanantaista torstaihin olivat koko reissun ehkäpä tylsimmät. Kaikki neljä päivää istuin valvomossa käytännössä koko päivän olematta juurikaan puheissa vartijoiden kanssa. Tämä siksi, että vuoroon sattuivat peräjälkeen kaikki kielitaidottomat. Harmikseni en enää tavannut ”luottovartijoita” ja en näin ollen voinut heitä henkilökohtaisesti moikata. Toki pyysin välittämään kiitokseni ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudestani myös heille.

Torstaina päivän päätyttyä lähdin ilman kummempaa haikeutta lopullisesti pois. Tästä tiesin, että olin viettänyt satamassa juuri oikean pituisen ajanjakson. Jos olisin lähtenyt esimerkiksi viikkoa aiemmin, niin olisi tullut tunne, että jotain jäi vielä näkemättä tai kokematta. Hyvä näin.

Perjantaina aamulla matkustin Mariboriin. Julkiset liikenneyhteydet tuolle välille olivat todella harvalukuiset. Perille kuitenkin pääsin. Ensin linja-autolla Ljubljanaan ja sieltä junalla Mariboriin. Vaikka matka kesti, niin koin sen mielekkääksi. Linja-auto ei ajanut moottoritietä, vaan kiersi pikkukylien kautta. Näin matkalla oli paljon nähtävää. Samoin junareitti oli hienoa elämysmatkailua. Rata kulki pitkiä matkoja kapeaa solaa pitkin vuoren rinteen juurella. Keskellä virtasi joki ja toisella puolella kapea autotie. Mieleen palautui vanhat lännenelokuvat, vain intiaanit puuttuivat vaikka toki useat paikalliset matkustajat vaikuttivat olevan aika persoonallisia. Melko usein pysähdyttiin pienille asemille, kunnes kahden ja puolen tunnin rymistelyn jälkeen saavutimme sateisen Mariborin.

Asemalla oli vastassa luotto-opas Blaz. Hän vei minut majoitukseeni. Olin viimeisiksi kahdeksi yöksi turvautunut omaan majoitukseen aivan vanhan kaupungin ytimessä. Katsoin yksityisyyden hyväksi vaihtoehdoksi, kun kuulin miten täynnä instituutin majoitushuoneistot olivat. Sinänsä ihan kiva tavata uusia ihmisiä, mutta kun muut majoittujat ovat yli 30 vuotta minua nuorempia, niin ei paljon yhteistä löydy. Olin ratkaisuuni tyytyväinen.

Hetken virkistäytymisen jälkeen suuntasin paikallisbussilla instituutin toimistolle. Siellä tapasin Barbaran. Kävimme läpi saamani paperit, jotka hän keräsi pois ja sanoi lähettävänsä Suomeen. Muutamien muiden muodollisuuksien selvittelyn jälkeen suuntasimme kaupungin keskustan korkeimman rakennuksen yläkerrassa sijaitsevaan ravintolaan. 11.kerroksen näkymät olivat hienot, vaikka sade hieman maisemaa sumensi. Nautimme instituutin tarjoamat lähtödrinkit ja kakunpalat. Paikalla saapuivat myös Sonja ja Blaz. Tunnin jutustelun jälkeen tuli aika erota.

Mukavan tilaisuuden jälkeen käväisin kauppakeskuksessa. Myöhemmin illalla tein vierailun ruokailun merkeissä aiemmin hyväksi toteamaani serbialaiseen ravintolaan. Sitten vielä hieman kiertelyä kaupungilla ja sen jälkeen vetäytyminen majoituksen rauhaan yöpuulle.

Viime hetken pyrähdykset

Viikonloppu 18.–19.2.

Viimeinen viikonloppu Koperissa. Alueella olisi vielä mielenkiintoista nähtävää, mutta Slovenian puolella ovat julkisen liikenteen kulkuyhteydet viikonloppuisin todella vaisut. Ainakin Koperista käsin. Päätin sitten hyödyntää ajan naapurimaissa matkailemiseen.

Niinpä lauantaina otin jälleen suunnaksi tutuksi tulleen Triesten Italiassa. Siellä oli kohteena noin 6 km keskustasta sijaitseva Castello di Miramare eli Miramaren linna. Linna sijaitsee aivan meren rannalla. Itse asiassa se ulottuu mereen asti. Linnan vieressä on vielä suurehko puisto.

Miramaren linna valmistui vuonna 1860. Linnan rakennutti Itävallan arkkiherttua Ferdinand Maximilian, jonka vanhempi veli oli Itävallan keisari Frans Joosef. Kauan aikaa hän ei kuitenkaan siellä ehtinyt asua.

Arkkiherttua Maximilian oli amiraali ja myöhemmin hän toimi Lombardia-Venetsian kuvernöörinä. Kun Lombardia irtaantui Itävallan keisarikunnasta vuonna 1858, jäi Maximilian ikään kuin työttömäksi, mikäli näin nyt voi siniverisestä sanoa. Arkkiherttualla oli edelleen tarmoa ja jano suuriin tehtäviin, pelkkä asema keisarin nuorempana veljenä ei riittänyt tyydyttämään kunnianhimoa. Apuun riensi Ranskan keisari Napoleon III, joka tarjosi Maximilianille Meksikon hallitsijan pestiä. Ei taida nykyisin olla vastaavia paikkoja auki työvoimatoimistoissa.

Maximilian päätti ottaa Meksikon keisarin kruunun vastaan ja muutti sukunsa vastustuksesta huolimatta uudelle mantereelle keväällä 1864. Mukaan lähti hänen vaimonsa, Belgian prinsessa Charlotte. Maximilian I tuli tuoreen keisarin hallitsijanimeksi. Ennen lähtöään hän luopui kirjallisesti kaikista oikeuksistaan Itävallan keisarikuntaan. Veljekset kohtasivat tuolloin viimeisen kerran ja tilaisuutta kuvattiin erittäin tunteikkaaksi.

Perillä Meksikossa Maximilian sai pian huomata, että ranskalaisten lupaukset ja kertomukset eivät pitäneetkään paikkaansa. Niin meksikolaiset kuin amerikkalaisetkin olivat keisarikuntaa vastaan ja kannattivat Meksikon tasavallan presidenttiä Benito Juarezia. Etenkin amerikkalaiset eivät voineet sietää vanhan mantereen sekaantumista alueen asioihin.

Lopulta ranskalaiset joutivat vetäytymään pois, jolloin Maximilian jäi ilman tukea oman onnensa varaan. Lyhyeksi jäänyt hallitsijakausi päättyi Queretarossa 19.6.1867, jolloin Maximilian teloitettiin ampumalla. Teloitetun keisarin ruumis balsamoitiin ja asetettiin näytteille. Seuraavana vuonna Itävallan hallitsijahuone haetutti ruumiin pois ja Maximilian haudattiin Wieniin.

Keisarinpestistä jäi muistuttamaan 27-vuotias leski Charlotte. Järkensä menettänyt Charlotte muutti kotikonnuilleen Belgiaan eläen siellä vielä pitkän elämän. Charlotte kuoli vuonna 1927 lähes 87 vuoden ikäisenä.

Miramaren linna itsessään on loistelias ja restauroitu alkuperäiseen asuunsa. Myös sisustus on pitkälti alkuperäistä. Erityisesti huomioni kiinnittyi huoneiden puuosien taidokkaaseen ja hienoon viimeistelyyn.  Prameasta kuosistaan huolimatta ei linna tarjonnut mitään poikkeavan erilaista verrattuna muihin vastaavanoloisiin mitä olen nähnyt. Mieleen tulee jäämään ehkä parhaiten linnan sijainti meren rannassa. Suurin ja eniten mielikuvitusta kiehtova anti käynnistä oli Maximilian ja Charlotten tarinaan tutustuminen. Linnan hyvin laadituista opasteista sai irti kaiken oleellisen.

Vaikka kävelin takaisin kaupungin keskustaan, niin silti linnareissun jälkeen jäi vielä pari tuntia aikaa paluukyydin lähtöön. Niinpä suuntasin taas kohti jo lähes kulttipaikaksi muodostunutta Monet Grisan temppelivuorta. Ylhäällä kapusin tuttua metsäpolkua ylös temppelille, jossa hetken aikaa ehdin ihailla maisemia lämpimästä säästä nauttien. Sitten linja-autolla takaisin alas ja Koperiin.

Koperissa kävin vielä iltapuhteena katsomassa Slovenian pääsarjan käsipallo-ottelun Koper- Dobova, jonka kotijoukkue voitti ilman suurempaa tuskaa. Ottelun tunnelma ei vetänyt vertoja edelliselle derbylle, mutta kuitenkin hyvää peliä ja mukava kokemus.

Sunnuntaina aamulla suuntasin Kroatiaan määränpäänä Rovinj. Hieno venetsialaisten aikoinaan hallitsema kaupunki, jolle on kertynyt ikää tuhat vuotta. Paikan päällä kiertelin ympäriinsä vanhan kaupungin kujia. Aina välillä kapusin ylös St. Euphemian kirkolle ja vanhan linnoituksen muureille tähystämään alas kaupungille sekä suorittamaan merivalvontaa.

Iltapäivä kului nopeasti hiljaisessa kaupungissa, lähes kaikki liikkeet ja ravintolat olivat sunnuntaina kiinni. Ihmisiä liikkui kävelyllä rantoja pitkin, kaupungin kujat olivat melko autiot. Sen enempää en tässä osaa paikasta kertoa. Hieno nähtävyys, mutta hyvin paljon muiden vastaavien ikiaikaisten kaupunkien kaltainen eikä siinä mielessä tarjoa mitään järisyttävän uutta. Kuitenkin kiva, että tuli pistäydyttyä.

Pikavisiitin jälkeen palasin ”kotimaahan”.

Yllätys x 2

Perjantai 17.2.

Nämä tapahtumat liittyvät eiliseen, mutta kirjaan ne tähän. Tämä siksi, että perjantai oli tapahtumiltaan köyhä eikä siitä riittäisi jutun juurta.

Palatessani torstaina illansuussa Triestestä majoitukseen huomasin heti ulko-ovelta, että joku on käynyt asunnossa. Huoneiston sisäovet olivat eri asennoissa kuin olin ne jättänyt. Hetken aikaa valmistaudun kohtaamiseen pitkäkyntisen kanssa ja hiivin asuntoon. Ketään ei näkynyt. Toiseen makuhuoneeseen oli kuitenkin ilmestynyt kaksi matkalaukkua. Tästä pystyin helpohkosti päättelemään, että uusia asukkaita oli saapunut.

Hetken kuluttua soi ovikello ja menin avaamaan. Ulkopuolella oli instituutin johtajatar Sonja, joka pistäytyi tervehtimässä. Hän myös pahoitteli sitä, että olivat unohtaneet ilmoittaa uusien asukkaiden tulosta. Ennakkotieto olisi ollut mukava, totesin. Olisin voinut hieman kerätä tavaroitani kasaan ja siivota pahimmat pölyt.

Keskustelimme samalla harjoittelujaksoni kohta edessä olevasta päättymisestä. Sonja oli yrittänyt tavoittaa ja tavata ”ohjaajaani” turvallisuuspäällikköä. Hän oli ollut niin kiireinen, että tapaaminen ei ollut onnistunut koko päivän aikana. Sanoi yrittävänsä vielä maanantaina. Sonja kertoi myös sopivansa suoraan turvallisuuspäällikön kanssa siitä, että saan mukaani kaikki asiaankuuluvat paperit. Matkan Mariboriin tekisin itsenäisesti seuraavan viikon perjantaina julkisilla kulkuneuvoilla. Lisäksi kävimme läpi asunnon pieniä vikoja, kuten toimimattomia valaisimia ym. Sonja sanoi hankkivansa uudet neonputket ja voisimme kokeilla toimiiko valaisimet niiden vaihdon jälkeen.

Illemmalla Sonja sitten poikkesi uudestaan tarvikkeiden kanssa. Tällä kertaa hänellä oli mukana myös lampunvaihtaja eli poikaystävänsä. Olin asiasta helpottunut, sillä tammikuussa jouduin Sonjan ”määräyksestä” heti saapuessani melko hankalaan asennustyöhön kylpyhuoneessa. Tämä siksi että ”olet mies ja te suoritatte tällaisia töitä”. Kaveri vaihtoi uudet putket ja valaisimet alkoivat toimia. Samalla sain hieman tutustua tähän mukavan oloiseen kaveriin, joka työnsä puolesta vierailee satamassa usein.

Illalla tapasin uudet asukkaat. Kaksi ovat reippaan mutta silti hieman ujon oloista tyttöä naapurikaupungistani. He opiskelevat merkonomeiksi ja tulivat työharjoitteluun paikalliseen nuorisokeskukseen. Työ tulee olemaan pääsääntöisesti iltatyötä, joten emme kovin paljoa tule samaan aikaan majoituksessa olemaan.

Silmiinpistävää oli uusien asukkaiden heti alkanut levittäyminen ympäri asuntoa. Jo parin tunnin päästä alkoi kylpyhuone, keittiön tasot, eteisen naulakko jne. olla täynnä heidän tarpeellisia tarvikkeita. Siirsin vastaavasti vähäisiä omiani pois tieltä. Tällainen ei onneksi tullut minulle yllätyksenä, koska olen kotioloissa tottunut nuoren ja hieman varttuneemman naisten harrastamaan vastaavaan toimintaan. Hyvin kuitenkin yhteiselo lähti käyntiin ja jo viikon päästä tytöt saavat lisää elintilaa.

Option lunastus

Torstai 16.2.

Sääennustetta tutkiessani huomasin torstaille luvatun loistavaa keliä, nimittäin aurinkoista ja tyyntä sekä + 15 lämmintä. Päätin, että on tullut aika lunastaa optio.

Option historia juontaa työharjoittelun alkuun. Heti tammikuussa saavuttuani satamaan ja muutaman kerran sen jälkeenkin on turvallisuuspäällikkö todennut, että voin hyvin tarvittaessa pitää muita vapaapäiviä kuin vain viikonloput. Nyt palasin asiaan ja vastaus tuli ennen kuin ehdin esittää asiaani loppuun: ”Pidä ihmeessä, riittääkö yksi päivä?” Vastasin sen riittävän mainiosti.

Mieltäni kiehtoneen Monte Grisan läheisyydestä olin tiedustellut lisää mielenkiintoista koettavaa. Paikka oli La Strada Napoleonica eli Napoleonin tie. Joten aamulla aikaisin taas linjurilla Triesteen ja paikallisbussilla numero 42 ylös kukkuloille. Nyt jäin pois kyydistä pari pysäkkiä ennen Monte Grisan temppeliä heti Proseccon kylän jälkeen San Nazarion kohdalla. Heti pysäkin jälkeen kääntyy päätie 90 asteen mutkalla vasempaan, mutta jatkamalla suoraan eteenpäin huomaat olevasi Napoleonin tien alkupäässä.

Kertoman mukaan tie sai alkunsa 1700-luvun lopulla, kun Napoleonin joukot raivasivat sen ja marssivat sitä kautta Triesten kaupunkiin. Tie kulkee kukkuloilla jyrkänteen reunalla noin 300–350 metrin korkeudella ja on pituudeltaan 5 kilometriä. Koko matkalta avutuvat näkymät Triesteen ja Adrianmeren pohjukkaan Triesten lahdelle. Taustalla häämöttää Slovenia ja Kroatia. Kapea historiallinen kulkuväylä on kunnostettu EU-rahalla kelpo reitiksi.

Kävelin koko reitin aina Opicinan kylässä sijaitsevalle muisto obeliskille saakka ja sitten takaisin. Välillä puikkelehdin läheisen Bertolonin metsän pikkupoluille. Vastaantulijoita ei arkiaamupäivällä montaa ollut, joten sain nauttia lenkistä ja luonnon rauhasta ilman häiriöitä. Kertoman mukaan viikonloppuisin reitti suorastaan kuhisee ulkoilijoita.  Muutamia kalliokiipeilijöitä näin reitin alkupäässä, jossa muutaman kymmenen metrin korkuiset pystysuorat seinämät tarjoavat harjoittelumahdollisuuksia painovoiman uhmaajille. Lenkin lopuksi kiipesin vielä hieman ylemmäksi jo aiemmin tutuksi tulleelle Monte Grisan temppelivuorelle. Päivän "saldoksi" tuli noin 20 kilometriä.

Bonuksena sain mahdollisuuden tutustua paikalliseen matelijaan (en nyt tarkoita hidasvauhtista lenkkeilijää). Kallioilla metsäpolkua kävellessä ajattelin, että täällä voisi hyvin olla käärmeitä. Ja jo heti hetken kuluttua kuulin sihinää. En ensin meinannut havaita kohdetta, kunnes huomasin metrin päässä edessäni polulla käärmeen. Noin 60 cm pitkä ruskea ja selässä jonkin verran kyyn kuviota muistattavat raidat. Nosteli päätään ja sihisi eikä suostunut väistämään. Käärme oli päättänyt omia polun herruuden. Noukin parin pikku kiveä ja heitin ne sen viereen, jolloin käärme luikerteli hieman sivummalle ja pääsin ohittamaan kohdan. Harmittaa nyt kun en tajunnut ottaa kuvaa, kohtaaminen oli sen verran yllättävä. Olisi ollut kiva sitten yrittää tunnistaa mikä laji oli kyseessä.

Ilma oli ainakin suomalaisittain melko lämmin, varmaan luvattu  +15 varjossa ja auringossa enemmän, hyvin tarkeni t-paidassa kavuta kukkuloille. Kuitenkin vastaan tuli paikallisia pastan syöjiä, joilla oli toppatakit, kaulaliinat ja pipot päässä villasormikkaita unohtamatta. Katsoivat meikäläisen pukeutumista kuin hullua. Kuitenkin ilma vastasi hyvin Suomen kesäkuun päivää.

Iltabussilla palasin takaisin sloveenien kaupunkiin  tyytyväisenä päivän kokemuksiin ja siirryin majoitukseen lepäilemään. 

Uusia näköaloja

Maanantai 13.2. – keskiviikko 15.2.

Tämä päivitys on lyhyt. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjoittajan laiskuus vaan tapahtumien vähyys. Satamasta ei ole alkuviikon osalta mainittavaa. Paikalla ollessani kaikki sujui rutiinilla ilman poikkeavia tapahtumia.

Ainoa kertomisen arvoinen asia on Koperiin tutustuminen lintuperspektiivistä. Saimme työtehtävän sataman massiivisen siilorakennuksen katolle. Paikka on koko Koperin korkein rakennus. Ensin menimme hissillä ylös 12 reilun korkuista kerrosta. Tämän jälkeen täytyi vielä kiipeillä tikkailla kunnes putkahtaa kattoluukusta ulos. Vaikka en ole varsinaisesti korkeiden paikkojen ystävä, niin kokemus oli vaivan arvoinen. Kirjaimellisesti päätähuimaavat näköalat joka suuntaan. Ihan katon reunalle en viitsinyt mennä kurkistelemaan, koska minkäänlaisia kaiteita ei siellä ollut. Hieman keskemmältäkin näkyi riittävän hyvin. Aurinkoinen ja selkeä säätila auttoi asiaa. Vietimme paikalla mukavan tovin kunnes laskeudumme takaisin maan pinnalle.

Naamiohuveja

Viikonloppu 11.–12.2.

Blogi laahaa pahasti jäljessä, mutta minkäs teet…

Viikonlopun matkakohteeksi otin Venetsian. Olen kerran aikaisemmin viettänyt aikaani kanavakaupungissa kesäaikaan. Tuolloin paikalla oli itseni lisäksi kymmeniätuhansia muitakin, joten odotin mielenkiinnolla millaista paikanpäällä olisi talviaikaan. Ainakin hiljaisempaa luulisin.

No, luulo ei ollut tälläkään kertaa korvannut tietoa. Perjantai-illalla nettiä selatessani huomasin, että tulevana viikonloppuna olisi Venetsian vuotuisten karnevaalien Gran Opening – juhlat. Olin hieman ihmetellyt hotellia varatessani kuinka loppuunmyytyjä ne olivat. Nyt syy taisi selvitä. Kuitenkin odotin viikonlopusta väljempää kuin kesäisin. Kohta tuo nähdään.

Lauantaiaamulla vähän jälkeen seitsemän nousin Koperin linja-autoasemalla kroatialaisen Brioni Pula-yhtiön tasokkaaseen pitkänmatkan bussin. Matka Triesten kautta Venetsiaan alkoi mukavasti ja varmasti liikenneyhtiölle tappiollisissa merkeissä. Näin siksi, että kyydissä oli itseni lisäksi vain yksi matkustaja koko matkan ajan ja hänkin jäi pois Venetsiassa. Tuskin Kroatian Pulasta alkaneen ja Italian Padovaan päättyvän matkan kulut, linja-auto ja 2 kuljettajaa, tulivat tällä kertaa katetuksi.

Matka sujui rattoisasti maisemia katsellen ja kymmenen aikoihin olin perillä. Linja-auto ajoi saarelle Santa Luciaan asti, joten minun ei tarvinnut suorittaa vaihtoa mantereen puolella Mestressä. Suuntasin lämpimässä säässä hotelliini, joka oli sattumoisin sama kuin edellisellä vierailullani. Sen sijainti oli hyvä, aivan keskustassa kuuluisan Pyhän Markuksen aukion lähellä mutta kuitenkin sen verran sivussa ettei turistimassat häiritse.

Kävellessäni hotellia kohti huomasin ennakko-odotuksen talvikaudesta vääräksi. Ihmisiä oli nimittäin paljon ja paljon enemmän kuin parhaan kesäsesongin aikaisella aiemmalla vierailullani. En odottanut karnevaalien olevan tällainen vetonaula.

Tunsin ylpeyttä itsestäni muistaessani pikkukujien oikoreitit hotellille ja näin vältin käsittämättömän tungoksen. Muutenkin Venetsiassa liikkuessa huomaa pian, että turistimassat liikkuvat pääsääntöisesti edestakaisin kahta pääreittiä Piazzale Roman ja Piazza San Marcon väliä. Kun käyttää sivukujia, niin tilanne rauhoittuu täysin. Reittien tultua tutuiksi, pystyy liikkumaan melko mukavasti tungoskohtien ohitse.

Illalla oli avajaisten vuoro yhdellä isommista kanaaleista. Vaikka olin hyvissä ajoin liikkeellä, niin enpä paljoa nähnyt. Väkeä oli yksinkertaisesti liikaa, kapeille kaduille ei mahtunut. Lukuisat poliisit yrittivät muodostaa jonkinlaista järjestystä kulkusuuntiin. Ei oikein onnistunut. Huomasin, että jotkut ihmiset olivat melko peloissaan tungoksessa. Pelkoa saattoi lisätä aina silloin tällöin näkyvät aseistautuneet sotilaat ja erityisesti matalalla lentävä armeijan helikopteri. En tiedä syytä, miksi tuon kopterin piti lentää niin matalalla. Liikkeellä oli lisäksi paljon perinteisiin venetsialaisiin naamioihin pukeutuneita ihmisiä.

Avajaisten jälkeen suuntasin kujien kautta väljemmille alueille ja nautin illasta istuskelemalla kahviloissa ja seuraamalla ohitse virtaavaa ihmismassaa.

Sunnuntaina lähdin ajoissa kiertelemään paikkoja. Kuten odotettavaa on, niin mikään ei ollut muuttunut. Eikä varmasti helposti tällaisessa lähes 2000 tuhatta vuotta vanhassa kohteessa muutukaan. Päivän mittaan oli vielä joitain karnevaalien avajaistapahtumia, mutta väentungoksen takia en niitä liiemmin pyrkinyt seuraamaan. Mukava Silti oli mukavaa katselle perinteisiin venetsialaisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä, jopa kokonaisia perheitä. Heitä liikkui ympäriinsä. Sain selville, että kyseessä on karnevaaleihin liittyvä kilpailu, jossa parhaat palkitaan.

Tapahtumia täynnä olleiden kahden päivän jälkeen nousin Triesteen menevään paikallisjunaan. Perille päästyäni jatkoin matkaani linja-autolla Koperiin.

Maassa maan tavalla

Torstai 9.2.- perjantai 10.2.

Näinä päivinä ei tapahtunut mitään mainittavaa satamassa, joten käsitellään muuta. Erilaisia asioita voi tehdä monella eri tavalla. Olen tähän poiminut muutamia paikallisia käytäntöjä ja ratkaisuja, jotka eroavat Suomen vastaavista. Tai ainakin omistani. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole kritisoida vaan ihmetellä. Mikä tapa sitten lienee parempi…

Napostelukulttuuri

Työpäivän mittaan ei useimmiten syödä kunnolla, vaan napostellaan jatkuvasti. Vähän keksiä, sitten leipää, välillä panini tai pitsan pala ja niin edelleen. Myöskään voileipää ei osata tehdä, vaan tarvikkeet kasataan riviin pöydälle. Haukataan leipää ja sormin heitellään sen jälkeen suuhun normaalisti leivän päälle tulevat leikkeleet ja muut lisukkeet.

Kahvin juonti

Kehuvat juovansa paljon kahvia, mutta tosiasiassa määrä ei ole suuri. Suomalaisen kahvimukissa on yhtä paljon ainetta kuin paikallisten päivän mittaan nauttimissa minikupillisissa yhteensä.

Debit vai kredit?

Kortilla ostoksia maksaessa tulee aiheuttaneeksi lähes päivittäin kassahenkilölle tuskaisen tilanteen. Eivät tiedä mitä pitäisi tehdä, kun maksupäätteelle tulee vaihtoehdoiksi kredit ja debit. Jotkut hakevat esimiehen paikalle, toiset taas kysyvät minulta mitä pitää painaa. Mistä johtuu? Selvitin asiaa parin kassan kanssa ja he kertoivat että paikallisissa maksukorteissa ei ole yleensä kuin debit tai sitten erikseen luottokortti, jossa vain kredit. Eräskin nainen kertoi työskennelleensä vuosia kassalla, mutta ei ollut ennen tällaista yhdistelmäkorttia nähnyt.

Ei väistetä!

Jalkakäytävillä ja kujilla liikkuessa tuntuu siltä, että itse on ainoa kulkija joka väistää muita. Paikallisilla on tapana levittäytyä liikkumaan rauhallisesti koko väylän leveydelle eikä tilaa anneta vastaantulijalle.

Pysäytän linja-auton pysäkille

Ei vaan, enpä pysäytäkään! Eli linja-auton lähestyessä pysäkki ei kukaan kyytiin mahdollisesti aikova tee minkäänlaista vinkkausta kuljettajalle merkiksi aikeistaan. Niin jokainen bussi sitten matelee hitaasti pysäkkiä pitkin tai pysähtyy kokonaan odottelemaan tulisiko joku mahdollisesti kyytiin. Eipä tullut, jatketaan matkaan turhan pysähdyksen jälkeen! Tai sitten joku hiipii viime hetkellä takarivistä verkkaisesti kohti linja-autoa juuri kun se on lähtemässä liikkeelle. Olisiko kuitenkin sujuvampaa, jos pysäkiltä annettaisiin merkki kyytiin haluttaessa?

Sähkömittareiden sijainti

Sähkömittarit näyttävät sijaitsevan usein kätevästi kiinteistön ulkoseinän sisällä. Ne on suojattu lasilla, jolloin mittarin lukija voi kadulta käsin tarkastella sähkönkulutuksen lukemaa. Koska automaattista etäluentaa ei ilmeisesti ole käytössä, niin menettely on kieltämättä kätevä. Suomessa ei onnistuisi. Pystyn kuvittelemaan virkamiehen otsalle nousevan hien, jos joku esittäisi satoja vuosia vanhan talon seinään koverrettavaksi paikkaa sähkömittarille.

Pikkurahan jakaminen

Käteisellä maksaessa saa jatkuvasti vaihtorahoina 1 ja 2 sentin kolikoita. Niitä ei sitten saa tungettua uudelleen oikein mihinkään. Samaa valittelevat paikalliset. Kun kerroin Suomen käytännöstä eli alusta alkaen voimassa olleesta hintojen pyöristyksestä, niin pitivät sitä erittäin nerokkaana keksintönä. Toivoivat samaa käytäntöä omaan maahansa.

STOP-liikennemerkin tarkoitus

STOP-merkin kohdalla ei tarvitse liikenteessä pysähtyä, kuitenkin olet väistämisvelvollinen. Miksi sitten joissakin risteyksissä on STOP-merkin sijaan kärkikolmiot osoittamassa väistämisvelvollisuutta?

Vaelletaan pimeässä

Slovenia on kehittynyt maa ja siellä ei podeta tietääkseni energiapulaa. Näin ollen ihmettelen miksi ulkovalaistusta ei saada paremmaksi. Taajama-alueilla ja ihan kaupunkien keskustoissakin on katuvalaistus luvattoman heikkotehoista. On pimeää ja ihan oikeasti välillä jopa hankala liikkua. Vähän lisää luxeja ja valaisinpylväitä, niin näkyvyys olisi heti parempi.

Muitakin ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia löytyy. Lista venyisi pitkäksi, joten lopetan suosiolla tähän.

Tempio Nazionale Maria Madre e Regina Monte Grisa

Keskiviikko 8.2.

Ylimääräisen vapaapäivän päätin viettää Italian puolelle. Koperin lähialueilla olisi myös hieman nähtävää, mutta kuten on tullut aikaisemmin mainittua, niin joukkoliikenne ei ole vilkkaammasta päästä viikonloppuisin ja pyhäpäivinä. Eli suunnaksi Trieste ja jälleen kerran kroatialaisen bussiyhtiön avulla.

Varsinaisella kaupunkialueella sijaitsevat kohteet oli tullut aiemmalla vierailulla nähtyä, joten otin suunnan keskustan ulkopuolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Grotte Gigante eli jättiläisluola.  Paikka kiinnosti, sillä se näytti olevan täysin erilainen kuin Slovenian Postojnassa näkemäni. Luola sijaitsee noin puolen tunnin bussimatkan päässä Triesten keskustasta Borgo Grotte Gigante eli jättiläisluolan kylässä. Sinänsä ytimekäs ja osuva nimi kylälle!

Perille pääsi kätevästi paikallisliikenteen linja-autolla. Linja-autoreitin numeron ja aikataulutietojen luotettava selvittäminen osoittautui tällä kertaa jotenkin työlääksi, mutta onnistuin löytämään ne lopulta internetin syövereistä. Nousin kyytiin rautatieaseman kulmalta. Matkaa tehtiin ensimmäiset 20 minuuttia kukkulan rinnettä kavuten aina noin 350 metrin korkeuteen. Reitti oli maisemiltaan upea. Huipulle päästyä hurauteltiin vajaa kymmenen minuuttia ja oltiin perillä. Kyydistä jääminen oikealla pysäkillä ei tuottanut vaikeuksia. Parin sadan metrin kävelyn jälkeen olin perillä.

Kyseessä on Guinnessin ennätystenkirjan mukaan tilavuudeltaan maailman suurin luola. Pääluolan on 98.5 metriä korkea, 76,5 metriä leveä ja 167 metriä pitkä. Kokonaistilavuus on jyhkeät 365 000 m3.

Aikataulusuunnitteluni toimi eli luola aukesi sopivasti sinne saavuttuani, joten turhaa odottelua ei ollut. Opastetulle kierrokselle osallistui lisäkseni vain kaksi muuta turistia, joten mitään suurta rynnäkköä maan uumeniin ei talvikauden arkipäivän aamuna esiintynyt. Kierrosta ei voi suositella heikkojalkaisille ja aivan rapakuntoisille, sillä luolaan laskeudutaan pohjalle asti portaita pitkin, noin 500 erisyvyistä askelmaa. Ja tästä voidaan päätellä, että ylöspäin tullaan samalla tavalla, tosin eri kautta. Kaikkiaan kierros kesti tunnin.

Luolaa en lähde tässä enempää kuvailemaan, en siihen pysty. Parhaiten tähän mykistävään kokemukseen voi tutustua googlen kuvahaun kautta.

Maan päällä jatkoin linja-autolla matkaa takaisin päin määränpäänä Monte Grisa ja siellä sijaitseva temppeli. Olin ihmetellyt aiemmalla vierailulla korkealla kukkulalla olevaa erikoista rakennelmaa, joka näkyy Triesten keskustaan. Asia jäi vaivaamaan ja myöhemmin selvitin mistä on kysymys. Rakennelma on Tempio Nazionale Maria Madre e Regina Monte Grisa. Tein päätöksen, että tuolla haluan käydä. Nyt olin toteuttamassa itselleni antamaa lupausta.

Paikalle oli rakennettu ensimmäinen temppeli vuonna 1945 kiitokseksi Triesten kaupungin säästymiselle toisen maailmansodan tuhoista. Erityisesti haluttiin kiitos tästä antaa Pyhälle Marialle. Paikasta muodostui eräänlainen pyhäinvaelluskohde ja sitä kehitettiin edelleen. Vuonna 1966 sitten valmistui nykyinen temppeli. Varat rakennushankkeeseen tulivat pitkälti yhdeltä perheeltä.
   

Erikoinen rakennelma on tehty betonista. Muodossa voi nähdä M-kirjaimen, joka tietysti viittaa Pyhään Mariaan. Rakennelma on 45 metriä korkea ja siinä on kahdessa kerroksessa lattiapinta-alaa 4000 m2! Sisätilat ovat myös vaikuttavat. Rakennus sijaitsee luonnonkauniilla paikalla 350 metriä korkean kukkulan päällä jyrkänteen reunalla. Paikalta avautuu avarat näkymät koko Triesten kaupungin ja Triesten lahden ylle. Yhdellä silmäyksellä voi nähdä kolmen valtion alueelle, Italiaan, Sloveniaan ja Kroatiaan.

Tätäkään paikkaa, joka teki ainakin blogin kirjoittajaan voimakkaan vaikutuksen, en pysty sanoin kuvaamaan. Käsityksen rakennuksen ainutlaatuisuudesta saa laittamalla googlen kuva hakuun sanat ”monte grisa trieste”.  Ehdottomasti yksi tämän reissun tähän asti mieleenpainuvimmista paikoista ja taatusti vierailun arvoinen mikäli noille kulmille eksyy. Kuulin, että turistit ei paikkaa yleensä löydä tai noteeraa.

Iltapäivän päätteeksi palasin alas kaupungin keskustaan linja-autolla. Bonuksena jälleen jännitys tullaanko perille tietä pitkin vai vuoren rinnettä alas pyörien. Kiihdytys, jarrutus, vastaan tulevan väistö, kiihdytys, torven soitto, jarrutus jne. Siinä alamäkimatkailun tunnelmat! Viimeinen etappi Triestestä Koperiin sujui onneksi tasaisesti ja rauhallisesti.

Alkuviikon yllätys

Maanantai 6.2. - tiistai 7.2.

Blogi päivittyy viiveellä, mutta sitäkin suuremmalla varmuudella.

Viikko alkoi vakiintuneella tavalla. Aamulla satamassa tein ensin jo tavaksi muodostuneen tervehdyskäynnin toimistosihteerin luona. Hetken jutustelun jälkeen alas portille valvomoon ja haistelemaan mitä päivä saattaa tuoda tullessaan, sillä koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Vaikka useimmiten kaikki kulkee rutiinien mukaisesti, niin pelkkä tietoisuus mahdollisista poikkeustilanteista pitää vireystasoa hieman koholla. Tämä onkin turvallisuusalan yksi (ja ainoa?) plussa.

Keskustelin vartijoiden kanssa siitä, että minulla ei ole ollut varsinaisia työtehtäviä. Pari heistä sanoikin, että he ovat hieman ihmetelleet asiaa. Samalla kertoivat, että heillä ei ollut mitään ennakkotietoa tulostani. Sitten kun ilmestyin, niin silloin vuorossa olleille oli kerrottu, että tulen pariksi päiväksi tutustumaan heidän toimintaansa. Näin ollen oli heillä ajatuksena ollut hieman näyttää missä mennään ja sillä selvä. Kun sitten oleskeluni jatkui, niin heillä oli pienoista epävarmuutta mitä tulisi tehdä. Koska ohjeita esimiehiltä ei annettu, niin tilanne vakiintui alkaneen kaltaiseksi. Ymmärrän hyvin, että mitään tehtäviä ei vartijoiden puolelta annettu koska heitä ei siihen ollut ohjeistettu.

Alussa itsekin huomasin hyvin, ettei vartijoille oltu kerrottu mitään tulostani. Ensimmäisen viikon ajan sain joka päivä selittää kuka olen ja miksi olen täällä. Kulkulupaani tutkittiin välillä pitkään ja soiteltiin turvallisuuspäällikölle ennen kuin oleskeluni oikeutukseen saatiin varmuus ja siihen totuttiin. Tämä tuntui välillä kiusalliselta, koska asia olisi voitu välttää tiedottamalla yhteisesti koko henkilöstölle olemassaolostani.

Joka tapauksessa heti tämän viikon alussa palaset jotenkin loksahtivat paikoilleen vartijoiden kanssa. Ilmeisesti avoin keskustelu auttoi ymmärtämään miksi päivästä toiseen ilmaannun heidän luokseen kun alun perin piti olla vain pari päivää. Asiaa auttoi myös ”luottovartijoiden” tuki hieman epäselvän roolini selvittämiseksi. Toki keskustelun olisi voinut avata aikaisemmin, mutta jotenkin tuntuu että nyt oli sen aika. Kuitenkin pääsin ikään kuin kokonaan sisään porukkaan.

Muuten maanantai kului normaaliin tapaan. Samoin tiistai. Mitään erityisen poikkeavaa ei satamassa tapahtunut. Jonkin verran tein ”epävirallisesti” töitä. Tarkastin mm. merimiesten passeja ja samalla todistin vartijoille, että sen voi tehdä suomenkielellä. Sitä ymmärretään maailmanlaajuisesti. Ainakin kiinalaiset, syyrialaiset ja filippiiniläiset merimiehet osasivat melko pian vastata oikein heille suomeksi  tiukkaan sävyyn esitettyihin kysymyksiin.

Yllätin myös kaksi suomalaista Kone Oy:n satamanostureiden huoltajaa. Kaverit tulivat hakemaan kulkulupia ja yllättyivät melkoisesti kun heille vastattiin suomeksi. Sanoivat, että ei heti tullut mieleen suomalaisen tapaaminen Koperin sataman valvomossa. Vastasin, että miksi arvelevat minua suomalaiseksi? Vain senkö takia, että satun kieltä osaamaan? Vielä enemmän hämmästyivät, kun kysyin millainen ilma Hyvinkäällä oli? Mistä tiesit meidän tulevan sieltä, utelivat minulta. Kerroin meidän täällä satamassa tietävän kaiken ja lisäksi heidän olevan hyvin hyvinkääläisen näköisiä. No, kyseessä oli tietysti osaltani puhdas arvaus, koska naapurikunnan asukkaana tiesin asentajien pitävän tukikohtaansa Kone Oy:n Hyvinkään päätoimipisteessä. En kuitenkaan heille tätä kertonut.

Otsikossa luvattu yllätys paljastui minulle maanantai-illalla. Jotenkin tuli mieleeni tutkiskella millaisia pyhäpäiviä Sloveniassa vietetään. Ja kappas vain! Heti keskiviikkona oli edessä slovenialaisen kulttuurin päivä. Kyseessä on kansallinen vapaapäivä, joten työviikko jakaantuisi mukavasti kahteen osaan. Varmistin vielä tiistaina toimistosihteeriltä päivän varmasti olevan vapaapäivän. Hän totesi sen olevan ja sanoi, että hyvä kun huomasin. Heille ei ollut tullut kenellekään mieleen siitä sanoa, koska asia oli heille itsestäänselvyys. Työpäivän lopuksi päästiin sitten toivottelemaan hyvää pyhäpäivää!

Pallopeliä ja paikallisuutta

Lauantai 4.2. - sunnuntai 5.2.

Tämä viikonloppu kului pelkästään ”kotikonnuilla”. Tosin ajanviettoa hieman häiritsi lähes koko viikonlopun kestänyt sadesää. Paikoitellen sadekuurot yltyivät melko ankariksi.

Lauantai kului pitkälti majoituksessa pyöriessä. Hieman kävin päivällä ulkoilemassa kun sade hellitti. Illalla kävin seuraamassa Slovenian pääsarjan käsipallo-ottelua Koper vastaan naapurikaupunki Isola. Kyseessä siis derby ja arvatenkin yleisöä tulisi paikalle. Muutenkin käsipallohuuma tuntuu vaivaavaan ihan yleisesti ja onhan siihen kyllä syytä: Pieni Slovenia sijoittui juuri päättyneissä MM-kisoissa komeasti kolmanneksi. Pronssimitalipelissä kaatui Kroatia, mikä korvasi paljon finaalipaikan menettämisen tuomaa pettymystä. Tämä Slovenia-Kroatia on urheilussa sama kuin meillä Suomi-Ruotsi.

Sain otteluun vapaalipun yhdeltä sataman vartijalta, joka on aikoinaan pelannut Koperin joukkueessa. Ottelu pelattiin koripallon EM-kisoista suomalaisille tutulla Bonifika areenalla. Aiemmin satamassa muistelivat kisoja seuraamassa olleita suomalaisia korisfaneja. Ihmetystä herätti edelleen heidän runsas lukumääränsä ja kyky juoda olutta.

Areena täyttyi mukavasti vaikka ulkona oli todellinen kaatosade. Koti- ja vierasjoukkueen kannattajat olivat eripuolella kenttää. Ilmeisen viisas ratkaisu, sillä yhdessä vaiheessa syntyi jopa pientä käsirysyä parin Izolan kannattajan ilmaantuessa Koperin katsomoon huutelemaan. Runsas järjestysmiesten joukko kuitenkin erotti kannattajat nopeasti toisistaan. Pistin merkille myös sen, että ketään heistä ei poistettu tapahtumasta, henkilöt vain ohjattiin takaisin omiin katsomoihin. Myös valmentajien eläytyminen pelitapahtumiin näytti melko dramaattiselta.

Erikoista ottelussa oli suomalaiseen verrattuna keskeytymätön meteli. Katsomo piti aivan käsittämätöntä ääntä koko ottelun ajan taukoamatta. Etenkin jatkuva vihellyskonsertti kävi ihan korviin. Osansa saivat toki myös ottelun tuomarit. Nämä naistuomarit eivät kuitenkaan näyttäneet mitenkään häkeltyvän metelistä.

Peli oli nopeaa ja miestä sai ottaa kovaa. Repimisestä lähti kuitenkin heti jäähylle. Suomen kentiltä poikkeavaa oli tuomareiden menettely silloin kun he nostavat käden pystyyn passiivisen pelin merkiksi. Kun käsi nousi ylös, niin täällä he sen jälkeen laskivat sormia nostamalla syötöt ja heti kun sääntöjen sallimat kuusi syöttöä oli täynnä niin vihellys. Laskenta ei alkanut alusta vaikka joukkue heitti ja se torjuttiin. Suosittelisin samaa menettelyä kotoiseen SM-liigaan. Päästäisiin kerralla eroon monista jälkipuheista.

Kotijoukkue voitti lopulta melko vaivattomasti 10 maalilla. Ikimuistoinen urheilukokemus!

Paluumatka majoitukseen sujui rennosti 40 minuuttia kävellen rankkasateessa, mutta toki olen moiseen tottunut ja en ole sokerista tehty.

Sunnuntaina ilma oli edelleen epävakainen. Aktiviteetit olivat hieman ulkoilua ja kaupoissa käymistä sekä tulevien vapaapäivien vieton pohdiskelua.  Ei mitään mainittavia tapahtumia. Kuitenkin oli hyvä olla viikonloppu paikoillaan ja kerätä voimia tulevaan.

Tutustutaan toimintaan – ja kunnolla!

Maanantai 30.1. – perjantai 3.2.

Maanantaiaamu valkeni epävakaisessa säässä. Sadetta jatkui sitten koko viikon ajan. Ajoittain sadekuurot olivat melko kovia. Paikallisten mukaan on epätavallista, että tähän vuodenaikaan sataa näin paljon. Ilma oli kuitenkin lämmin, jopa +13 astetta. Vartijat totesivat talven olevan nyt ohitse. Kerroin vartijoille, että Suomessa voi olla kesällä samanlaista säätä, tosin usein jopa kylmempää. Tätä ei uskottu, vaan minun epäiltiin liioittelevan asiaa.

Toimistoon päästyäni istahdin odottamaan turvallisuuspäällikköä. Odotellessani juttelin niitä näitä toimistosihteerin kanssa. Hän uskoi kertomukseni kotimaani sääoloista, sillä hän oli joitakin vuosia sitten vieraillut kesällä Suomessa. He olivat ajaneet autolla Norjasta Suomen läpi etelään. Kertoi ilman olleen koko ajan sateinen ja ei oikein ollut pitänyt siitä. Tästä huolimatta maisemat, etenkin järvet, olivat tehneet vaikutuksen.

Kolmen vartin odottelun jälkeen turvallisuuspäällikkö saapui ja kysyinkin heti, että miten nyt jatketaan. Yritin udella mahdollisia työtehtäviä. Turvallisuuspäällikkö vastasi tähän, että ”office kills you”. Samalla selvisi, ettei kakkosmies tulekaan vielä tänään töihin ja palaisimme työasiaan myöhemmin. Turvallisuuspäällikkö ehdotti, että sen sijaan menisin täksi päiväksi tilannekeskukseen. Koska en ollut vielä siellä ollut, niin lähdin uteliaana matkaan.

Tilannekeskuksen päivystäjä osoittautui käytännössä englanninkieltä taitamattomaksi. Google-kääntäjän avulla hän pystyi kuitenkin luomaan yllättävän selkeän ja ymmärrettävän kuvan tilannekeskuksen toiminnasta sekä välineistä. Menemättä tässä enempää yksityiskohtiin voin todeta tilannekeskuksen olevan mielestäni erittäin asiallinen. Silti mitään varsinaisesti uutta en siellä oppinut verrattuna muihin vastaavanlaisiin aiemmin näkemiini, lukuun ottamatta tietysti paikallisista oloista johtuvia eroja. Joka tapauksessa mielenkiintoinen päivä.

Loppuviikolla en sitten turvallisuuspäällikköä enää oikeastaan nähnytkään kuin vilaukselta. Kakkosmieheen törmäsin pari kertaa, mutta hän ei ottanut varsinaisesti kantaa tekemisiini. Niinpä loppuviikon taas jatkoin jo melko tutuksi tulleeseen toimintaan tutustumista vartijoiden mukana kulkien partioauton painolastina ja aina välillä istuen valvomon nurkassa rekka-autoja laskeskellen. Päivien kulku oli siis samanlainen kuin aiempina viikkoina. Joinakin päivinä oli vuorossa vartijat joiden kanssa tuli keskusteltua ja jotka ottivat tutustujan myös huomioon. Toisena päivänä saattoi taas koko aika kulua ilman keskustelua tai muutakaan kontaktia vartijoihin, joita ei selvästi kiinnostanut läsnäoloni tai yritykseni avata keskustelua.

Perjantaina ajattelin jälleen ottaa mahdolliset työtehtävät puheeksi turvallisuuspäällikön kanssa, mutta hän olikin sairaana. Onkin käynyt melko selväksi, että jostain syystä tällä hetkellä ei aikaa riitä työharjoittelijan ohjaamiseen, Minkäänlaista keskustelua esimerkiksi osaamisestani ja aiemmasta kokemuksestani sekä odotuksistani tai heidän odotuksista minua kohtaan ei ole käyty. Kontaktit turvallisuuspäällikköön ovat jääneet pikaisiksi tervehtimisiksi. Hän ei ole ottanut mitään henkilökohtaista kontaktia tai vastannut small talk -yrityksiin, toteaa aina kiireellisen tilanteen olevan päällä. Täytyy myöntää, että välillä ihmettelen mikä on yrityksen motiivina työharjoittelijoiden ottamiseen?

Nähtäväksi jää, miten maanantaina jatkuu. 

Sano buongiorno ja sitten vielä tutto il resto!

Viikonloppu 28.-29.1.2017

Matkailu avartaa ja niin vietin tämän viikonlopun Italiassa. Trieste on Koperin naapurikaupunki rajan toisella puolen noin 15 km:n päässä. Aiempi tietämykseni kaupungista rajoittui siihen, että Wärtsilä Diesel aikoinaan siirsi sinne maineikkaiden laivamoottorien valmistuksen pois Suomesta.

Lähdin matkaan aikaisin lauantaiaamuna. Koska paikallisliikenne on maiden välillä heikkoa talvikauden viikonloppuina, niin turvaudun kroatialaiseen linja-autoyhtiöön. Reilun puolen tunnin matkan jälkeen olin perillä. Suuntasin saman tien keskustassa sijaitsevaan hotelliini jättääkseni reppuni sinne säilytykseen. Ilokseni sain huoneeni jo heti aamusta ennen yhdeksää ja hetken asioita järjesteltyäni suuntasin kaupungille. Kaunis ilma nosti mielialaa, päivän mittaan lämpötila nousi varjossa reilusti yli +10 asteen. Auringossa oltiin lukemissa +15! Ja kun vielä tuuli oli lähes tyyni, niin sain nauttia suomalaista loppu kevään aurinkopäivää vastaavasta säästä.

Triesten kaupunkia kehutaan kovin eri yhteyksissä, mutta ei tämäkään mikään erikoinen paikka ollut. Toki silti nähtävää on. Kun kaikki on vielä erilaista, niin kuluuhan se aika käyskennellessä.

Varsinaiset nähtävyydet oli melko nopeasti katsottu. Iso toriaukea Plaza de Italia. Sitten kukkulalla oleva vanha linnoitus josta näki koko kaupungin ylle. Linnoitus oli tälläkin kertaa ehkä se mielenkiintoisin paikka. Sen jälkeen näillä seuduilla näköjään pakollinen roomalainen teatteri, tällä kertaa rinteeseen rakennettuna. Lopuksi katsastin muutamia metrejä vanhaa kaupungin muuria ja vielä koreita kirkkoja. Siinä ne erityiset nähtävyydet kaupunkialueella olivat.

Hieman keskustan ulkopuolella on iso vanha majakka. Kävelin sinne sunnuntai-iltapäivän ratoksi kun sen piti turisti-infon mukaan olla avoinna yleisölle. No, paikan päällä selvisi, ettei olekaan. Ehkä hyvä niin, sillä sen juurelle seistessä alkoi epäilyttää olisiko sinne uskaltanut kiivetä kun katsoi kymmenien metrien korkeudessa häämöttävää ikivanhaa parveketasannetta.

Myös toinen etukäteen kiinnostavalta tuntunut kohde oli pois käytöstä, nimittäin korkealle kukkulalle nouseva raitiovaunureitti. En tiedä syytä, muuta lähtöasemalla oli lappu, ettei raitiovaunu toistaiseksi liikennöi. Eikä kiskojen ruosteesta päätellen ollut vähään aikaan liikenteessä ollutkaan. Näin vaikka infotoimistossa tiedettiin pari tuntia aikaisemmin toisin.

Muutenkin tässä kaupungissa on korkeuserot kohdallaan. Melkoista on kapuaminen jyrkkiä katuja ja jatkuvia portaikkoja pitkin. Vanhat mummot ja papat silti puhisevat niitä ylös viime voimillaan.

Lauantai-illan eräänlaisena kohokohtana oli Italian serie-A:n käsipallo-ottelun seuraaminen. Paikallinen Pallamano Trieste kohtasi joitakin vuosia sitten Challenge cupissa Suomessa Riihimäellä asti häviämässä käyneen Pressanon. Ottelussa oli seuraamassa reilu joukko katsojia. Yleisö piti aivan uskomatonta meteliä, tuomarit saivat melkoisia vihellyskonsertteja osakseen. Myös melko kovat otteet etenkin puolustuksessa sallittiin. Itse ottelu oli viihdyttävää katseltavaa. Peli oli nopeatempoista päästä päähän. Triesten maalivahti oli kovassa vedossa ja piti noin 10 torjunnalla nollapelin aina 15 minuuttiin asti. Eka erä päättyi kotijoukkueen parin maalin johtoon. Toisessa erässä Pressano sai puristettua tasoihin ja ottelu päättyi tasan. Tasapeliä ei täällä kuitenkaan näköjään tunneta, sillä mentiin välittömästi 7-metrin heittokilpailuun. Pressanon maalivahti torjui peräti neljä heittoa. Kotijoukkueen virkaveli onnistui myös hyvin torjuen kolmesti. Näin vieraat veivät pisteet maalin voitolla.

Ottelun jälkeen vielä nopea kierros keskustassa. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Aikani ihmeteltyä suuntasin hotelliin lepäilemään, sillä aikainen herätys ja hiipivä vanhuus alkoivat jo tuoda unihiekkaa silmiin.

Sunnuntaina ihmiset kävelivät sankoin joukoin pitkin keskustan rantakatuja ja laitureita. Hieman pelottavan näköistä, kun erittäin epätasaisilla laitureilla annettiin pikkulasten juoksennella melko vapaasti. Sitten kun näytti, että lapsi meinaa kompastua veteen alkaa aivan hirvittävä pälpätys ja käsillä huitominen. Hetken päästä toistuu taas sama juttu.

Edellisestä Italian vierailustani on vuosia, joten olin ehtinyt unohtaa miten voimakasta eläytymistä ja ponnistelua pelkkä puhuminen vaatii paikalliselta väestöltä. Olen tottunut siihen, että riittää kun puhetta tuottaa suulla ilman tehosteita. Paikalliseen kulttuuriin taas kuuluu puheen tuottaminen suulla, käsillä ja koko keholla, unohtamatta koko äänialan kaikkien sävelkorkeuksien käyttöä. Slovenian puolella Koperissa puhutaan yleisesti Italiaa ja sitä opetetaan myös kouluissa, siellä puhuminen sen puhuminen on kuitenkin hillitympää kuin muutaman kilometrin päässä rajan toisella puolen.


Silmiinpistävää sunnuntain kävelijöissä oli myös pukeutuminen. Etenkin vanhemmat naiset pitivät kiiltäviä turkkeja ja melkein jokaisella korkokengät jalassa. Samoin muidenkin pukeutuminen muistutti muotilehtien sivustoa. Hienoa pukeutumista etenkin naisten osalta mielestäni himmensi se, että joka toisella kärysi kävellessä tupakka hampaissa.

Vielä kaupungista sen verran, että Slovenian suunnalta tultaessa on ennen keskustaa massiivinen teollisuusalue, todellinen Tshernobyl-kopio! Moottoritie kulkee sen ylitse korkean betonikannen päällä useita kilometrejä. Näkymät olivat melko lohduttomat. Kaupungin keskusta on vanha, mutta jotenkin elottoman tuntuinen. Huomiotani kiinnitti hieman myös kaupungin hienoine epäsiisteys. Töherryksiäkin oli paljon, jopa kirkkojen seinissä ja historiallisissa kohteissa.

Sunnuntaina pimeässä illassa palasin takaisin Koperiin. Iltapalaksi paistoin vielä pari kyljystä ja nautin tuliaisena tuomani pullon Italialaista olutta. Tyytyväisin mielin viikonlopun kokemuksiin purjehdin joutuisasti unten maille.

Arki jatkuu

Maanantai 23.1. – perjantai 27.1.

Maanantaina jatkettiin siitä mihin oli edellisenä perjantaina lopetettu eli pääportin valvomossa oleskelua ja autopartion mukana olemista. Päivä kului kuitenkin mukavasti, sillä vuoroon sattui sopivasti jo aiemmin kehumani vartijapari.

Myöskään tiistai ei tuonut muutosta. Edelleen tutustuminen jatkui. Iltapäivän lopuksi turvallisuuspäällikkö pyysi käymään luokseen ja kyseli vaikutelmia. Lisäksi hän kertoi, että seuraavana päivänä menisin tutustumaan tilannekeskukseen ja sitten sen jälkeen mietittäisiin mitä alkaisin tehdä.

Keskiviikkona odottelin aikani komennusta tilannekeskukseen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut asian suhteen. Niinpä jatkoin samaa kuin aiempina päivinä.

Torstai kului myös kentällä vartijoiden mukana.

Perjantaina iltapäivän lopuksi tapasin vihdoin turvallisuuspäällikön. Hän pahoitteli kiireitään ja sanoi, että viikonlopun jälkeen hän kyselisi mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä voisin alkaa tehdä täällä Koperin satamassa. Turvallisuuspäällikön kiireeseen lienee vaikuttanut myös se, että hänen kakkosmiehensä on ollut kaksi viikkoa lomalla. Loma päättyy maanantaina ja silloin pitäisi löytyä enemmän aikaa. Katsotaan sitten miten on.

Muuten ei siis viikolla tapahtunut varsinaisesti mitään uutta. Jo tovin vartijoiden touhua seurattuani voin todeta, että työvälineet ja työmenetelmät näyttävät olevan hyvin pitkälle samankaltaisia kuin Suomessa käytettävät. Toki vartiointikohde ja kansallinen lainsäädäntö aiheuttavat joitain eroavaisuuksia.

Laitan tähän loppuun vielä hieman tilastotietoja sataman kapasiteetista. Vuonna 2016 sataman kautta kulki:

-        -  700 000 merikonttia,

-        -  600 000 ajoneuvoa,

-        -  70 000 risteilymatkustajaa (kesäkaudella),

-       -   2000 alusta,

-        -  lisäksi kappaletavaraa, öljyä ja polttoainetta sekä kemikaaleja, hiiltä, karjaa, puutavaraa ym.

Olin pulassa!

Lauantai 21.1.- sunnuntai 22.1.

Otsikko on malliesimerkki avuttomuudessaan ja typeryydessään kornista sanaleikistä, mutta tästä huolimatta en voinut vastustaa kiusausta. Eli niin kuin helposti arvaa, kului viikonloppu Kroatian puolella Pulan kaupungissa.

Kaupunkia kehutaan ja mainostetaan hienona lomakohteena niin Suomessa kuin muualla. Turistit tulevat sinne kuulemma viettämään aikaansa myös talvikaudella. Ilmeisesti tämä hienous on kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla hotellialueella, sillä itse kaupunki oli yllättävän rähjäinen ja kolkon tuntuinen. Myöskään turisteja en montaa nähnyt.

Keskusta-alue on melko rappiolla, vanhassa kaupunginosassa ei osunut silmiin kuin jokunen siisti talo. Suurin osa on aivan korjaamattomia ja erittäin huonokuntoisen näköisiä. Samoin mitä bussista näki, niin keskustan ulkopuolella näyttävät kerrostalot samanlaisilta. Omakotitalot kaupungin laidalla ovat kuitenkin melko siistin näköisiä.

Hassua on myös se, että kaupunki on meren rannalla mutta sellaista rantaa jossa pääsee veden äärelle löytyy vain muutama sata metriä. Kaikki muut osat rannasta ovat teollisuuden valtaamat. Vanhankaupungin kohdalla on ranta jopa aidattu niin, että merta ei näkynyt. Näin ollen kaupungista puuttuu kokonaan rannan kävelykadut ja kahvilat. Lisäksi kaupunki on illalla melko pimeä, ei ihan oikeasti meinannut nähdä kävellä.

Pari upeaa nähtävyyttä kuitenkin löytyi:

Kaupungin keskustan reunassa mäellä on vanha linnoitus, josta avautuu avarat näkymät joka suuntaan. Linnoituksessa on myös mielenkiintoinen näyttely Istrian niemimaan vapaustaistelun vaiheista ensimmäisestä maailmansodasta aina siihen asti kun alue liitettiin Jugoslaviaan 1948.  Toisen maailmansodan aikana kaupungissa oli ollut mm. saksalaisten sukellusvenetukikohta, jonka takia sitä pommitettiin liittoutuneiden toimin voimakkaasti. Esillä oli myös paljon saksalaisilta miehitysjoukoilta jääneitä esineitä ja varusteita.

Mielestäni komein nähtävyys on vanha amfiteatteri. Sitä voi todella kutsua vanhaksi, sillä se valmistui noin 70 jkr. eli ikää vaatimattomasti lähes 2000 vuotta! Teatteri sijaitsee ihan keskustan kupeessa lähellä merenrantaa. Teatteri on hyvin säilynyt. Se on 133 metriä pitkä ja 105 metriä leveä sekä sen korkeus on korkeimmissa kohdissa ollut 32 metriä. Katsojia on mahtunut 20 000. Teatteri on kuudenneksi suurin amfiteatteri maailmassa. Vielä oli nähtävissä mm. niiden tilojen rauniot, joissa petoja säilytettiin ja joista ne sitten laskettiin areenalle. Maan alla on kellaritila, jossa gladiaattorit olivat valmistautuneet ja jossa säilytettiin varusteita.

Kaikkiaan vaikuttava paikka ja hieno tunne kun kaksi rauniota kohtasi! Istuskelin siellä pitkään ja yritin kuvitella millaista siellä on aikoinaan ollut. Pelkkä ajatus siitä, että samassa katsomossa istui ihmisiä jo 2000 vuotta sitten, kiehtoi mielikuvitustani. Taaskin tuntui käsittämättömältä miten pitkä historia alueella on ja kuinka vanhaa sieltä löytyy.

Mainittakoon vielä, että matkakustannukset olivat jälleen alhaiset. Meno-paluu hyvätasoisessa Suomen pikavuoroa vastaavassa linjurissa kustansi 16 euroa. Mutkien jälkeen tuli matkan pituudeksi 145 km yhteen suuntaan eli kaikkiaan lähes 300 km. Talvikauden ansiosta löytyi hyvätasoinen hotelli lähes keskustasta amfiteatterin vierestä. Yö siistissä hotellissa aamupaloineen verotti poloisen matkaajan kukkaroa 40 eurolla.

Sunnuntai-iltana sitten suuntasin takaisin Koperiin ja lepäilemään uutta viikkoa varten.

Kurja burja

Maanantai 16.1. – perjantai 20.1.

Vihdoinkin saan aikaiseksi kertoa ensimmäisestä viikosta harjoittelupaikassa. Uutuudesta ja ainakin minulle erikoisista tapahtumista huolimatta tapahtumat alkoivat viikon mittaan myös jo hieman toistaa itseään. Kiteytän tähän koko viikon kerralla vaikka teksti venyy pitkänpuoleiseksi.

Kuten otsikko tietävimmille kavalsi, niin viikon tapahtumia ohjasi burja. Burja on Adrianmeren pohjoisosassa talvisin esiintyvä voimakas pohjoistuuli. Burja syntyy kun idästä tuleva kylmä ilma ylittää vuoriston ja laskeutuu alas merenrannalle. Samanlainen ilmiö esiintyy myös Mustanmerellä. Burja sinänsä ei siis ole mitenkään poikkeava sääilmiö täällä Koperissa. Kuitenkin tällä kertaa sen teki sellaiseksi sen voimakkuus, mikä oli epätavallisen suuri. Tuulta oli puuskissa yli 50 m/s.

Maanantaina aamulla kuulin jo herätessäni, että edellispäivän sääennuste piti hyvin paikkansa. Oli alkanut tuulla ja voimakkaasti. Sain itseni satamaan ja siellä tapasin kiireisen turvallisuuspäällikön, joka ohjeisti minut koko viikoksi vartijoiden matkaan jatkamaan heidän työhönsä ja satamaan tutustumista. Niinpä ilmoittaudun portilla valvomoon ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.

Aikani valvomossa istuskeltuani huomasin autopartion tekevän lähtöä. Änkesin nopeasti mukaan. Kiertelimme ympäri satamaa suorittaen aluevalvontaa ja tarkkaillen yhä voimistuvan tuulen vaikutusta toimintoihin.

Iltapäivän alkupuolella oli tuuli sitten saavuttanut sellaisen voiman, että se alkoi heitellä tyhjiä merikontteja alas pinoista niiden varastoalueella.  Tilannehan on hengenvaarallinen! Alkoi nopeatempoinen konttialueen tyhjennys rekoista ja satamatyöntekijät alkoivat eristää aluetta tuomalla sinne ajoesteitä ja kieltomerkkejä. Vähän ajan päästä alkoi rymistä kunnolla kun tuuli kaatoi jopa 8 merikontin korkuisia pinoja. Se ei myöskään pelkästään tipauttanut kontteja, vaan saattoi työntää niitä alastulomatkalla kymmeniä metrejä. Näihin tunnelmiin lopetin päivän ja ponnistelin kävellen majoitukseen. Tuuli meinasi viedä eri suuntaan kuin halusin, mutta perille pääsin. Tuli mieleen aikoinaan Suomenlahden linnakesaarilla elänyt sanonta: ”Rannikkotykkimiehen tulee painaa vähintään 0.1 tonnia, kevyemmät vie tuuli mennessään!” Onneksi täytän reilusti tuon vaatimuksen.

Tiistaina satamaan mennessäni aistin vanhan saaristolaisen kokemuksella, että tuuli olisi edelleen voimistunut. Olin oikeassa. Satamassa sain heti tietää, että siellä oli jouduttu keskeyttämään myös täysinäisten merikonttien käsittely. Niitä ei ahdettu laivoista tai nostettu rekkojen päälle. Suurin osa sataman toiminnasta oli pysähtynyt tilaan odotus. Tämä odotus aiheutti heti toisenlaisia ongelmia. Satamassa käy päivittäin 2000 rekkaa, josta määrästä huomattava osa on konttirekkoja. Nyt ne ruuhkautuivat pahasti. Ensin täyttyi rekkaterminaali sataman ulkopuolella. Sitten lähikadut ja seuraavaksi kaupungin sisääntuloväylät. Samaan ruuhkaan jäivät myös muutkin rekat, jotka vielä olisivat saaneet satamasta rahtia kyytiinsä.

Vartijat alkoivat purkaa ruuhkaa sataman ulkopuolella. Kaikki huolintapaperit jo omaavat rekat (pl. konttirekat) saivat luvan poikkeuksellisesti ajaa suoraan sataman portille ja suorittaa sisäänpääsymaksun siellä. Normaalioloissa tämä olisi tullut tehdä etukäteen rekkaterminaalissa. Vartijat kävivät rekkoja yksitellen läpi ja aina kun niistä löytyivät kyseiset paperit, niin ne passitettiin jonojen ohi satamaan. Myös liikennettä ohjattiin. Lopulta apuun tulivat myös poliisit. Välillä kävimme ihmettelemässä satamassa tielle kaatunutta puuta, joka oli vaurioittanut samalla hetkellä ohi ajanutta pakettiautoa. Sataman oma palokunta raivasi onnettomuuspaikkaa ja vartijat tekivät tapahtuneesta raportin. Myöhemmin puita alkoi kaatuilla lisää. Tapahtumarikas päivä, tosin iltapäivän viimeiset tunnit kuluivat osaltani valvomossa tuppisuuvartijan seurassa. Kuitenkin lähdin tyytyväisin mielin majoitusta kohden.

Keskiviikkona tuuli puhalsi edelleen, mutta ärjyin voima oli hellittänyt. Niinpä aamupäivällä käynnistettiin merikonttien käsittely. Rekkoja alkoi kirjaimellisesti vyöryä sisään satamaan. Liikenneruuhka hellitti hetkellisesti, mutta jo tovin päästä oli ruuhka jopa ankarampi kuin aiemmin. Syynä tähän oli se, että nyt eivät huolintayhtiöt kyenneet tekemään rahtiasiakirjoja tarpeeksi nopeasti. Ruuhkautuneita kontteja oli vain yksinkertaisesti liikaa. Rekkaruuhka vaati taas liikenteen ohjausta sataman lähialueilla niin vartijoiden kuin poliisin toimesta. Lisäksi ruuhkaa purettiin perustamalla konttirekoille satamaan ylimääräinen odotus- ja purkualue. Iltapäivän viimeiset tunnit kuluivat taas valvomossa istuskellen.

Torstaina oli tilanne satamassa melko pitkälle normalisoitunut. Itselleni päivä oli melko tylsä. Lähes koko päivä kului valvomossa. Aamun ensitunteina oli paikalla vartija, joka oli englanninkielentaitoinen ja halusi myös keskustella. Oli mukava jutustella ja samalla sai hyvin kyseltyä kaikenlaista. Loppupäivän istuin sitten omissa oloissani, sillä valvomossa olleet vartijat eivät osoittaneet mitään halua kanssakäymiseen vaikka yritin tuttavuutta rakentaa. Niinpä neljän tunnin vaitonaisen nurkissa lymyilyn jälkeen lähdin mielelläni pois. Näin muutaman päivän kokemuksen perusteella olen huomannut, että osa vartijoista ei ole yhtään kiinnostunut selittämään asioita tai mitenkään muutenkaan ottamaan huomioon poloista vierasmaalaista työharjoittelijaa. En tiedä on kyseessä ajattelemattomuus vai koetaanko harjoittelija ylimääräiseksi lisävaivaksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että pääsääntöisesti ovat ystävällisiä.

Perjantaina oli satama melko pitkälle palautunut normaaliin rytmiin. Päivästä tuli myös koko viikon mielenkiintoisin ja mukavin. Olin koko päivän autopartiossa kavereiden kanssa, joiden englanninkielen taito oli pitkälti yes but no – tasolla. Kuitenkin tulimme hyvin juttuun ja jotenkin saimme jopa ajatuksia vaihdettua. Kaverit myös yrittivät pitää minut ajan tasalla siitä mitä tehdään ja onnistuivatkin siinä erittäin hyvin. Kaiken kukkuraksi ensimmäistä kertaa oltiin myös kiinnostunut siitä onko minulla kaikki hyvin. Haluanko mahdollisesti kahvia, syödä jotain, pitää taukoa jne. Aiemmin ei tällaista ollut tapahtunut, vaan esimerkiksi lounastauon tiesin alkaneen siitä, kun vartijat ajoivat valvomoon syömään sinne tilaamiansa voileipiä tai pitsoja.

Perjantaina tapahtui monenlaista:

– Partiointia satama-alueen ulkopuolella katsomassa onko rekat vielä ruuhkautumassa sisääntuloväylille.

– Useaan otteeseen rekkaruuhkan selvittämistä satama-alueella.

– Ison konttitrukin hydrauliikkaletkun pettäminen ja öljyjen valuminen ulos, sataman palokunta putsasi, kävimme toteamassa tapahtuneen.

– Varoituksen antaminen unkarilaiselle rekkakuskille, ajoi sallitun alueen ulkopuolella. Jos samalle tyypille tulee useampi varoitus, niin hänelle ei myönnetä vähään aikaan pääsyä satamaan.

– Tullin väärin sinetöimien konttien ihmettelyä, niiden kuvaaminen ja raportin teko.

– Saksasta tulleen junan (joka oli kahdessa kerroksessa täynnä mersuja) valvominen, kun sen vaunut avattiin. Tämä siksi ettei sen mukana tulisi laittomia maahantunkeutujia. Mielessäni kuitenkin hieman ihmettelin, että jos joku on onnistunut pääsemään laittomasti Saksaan, niin miksi hän yrittäisi tulla salaa junan mukana Sloveniaan...

Päivän kruunasi rekan ja konttinosturin kolari. Rekka yritti kilpailla Kone Oy:n valmistaman konttinosturin kanssa, jäi toiseksi eli Suomi-Slovenia 1-0! Huvittavaa oli, että kaveri oli tosissaan sitä mieltä, että syy oli nosturin! Vaikka itse oli alueella mihin ei saa ajaa ja toki nosturia tulee väistää, koska se ei voi tehdä mitään liikkeitä. Onhan kyseessä massiivinen vain samaa reittiä edestakaisin liikkuva satamanosturi. Nosturi myös liikkuu melko hitaasti ja antaa liikkuessaan jatkuvaa varoitusääntä. Poliisia ei kutsuta paikalle ellei ole loukkaantuneita, joten tässäkin vartijat ottivat osapuolten lausunnot, valokuvasivat sekä puhalluttivat kuljettajat. Puhalluskokeesta tehtiin myös virallinen paperi. Näistä sitten tehdään raportti.

Tutustumisviikko takana. Se oli kokemuksena vahvasti plussan puolella, hetkellisistä pitkästymisistä huolimatta. Lähdin tyytyväisin mielin viikonlopun viettoon. Samalla pohdiskelin mitä seuraava viikko mahtaa tuoda tullessaan.

Kevättä ilmassa – onhan jo tammikuu!

Viikonloppu 14.–15.1.2017

Viikonlopuksi näytti sääennuste +10 ja aurinkoista sekä vähäistä tuulta. Niinpä päätin toipua perjantain rankkasateesta tutustumalla lähiympäristöön.

Lauantaiaamuna pystyi heti toteamaan sääennustuksen pitävän paikkansa. Päivä väreili ja aurinko lämmitti kuin Suomen kevään huhti-toukokuun vaihteen kevätpäivänä. Nousin linja-autoon määränpäänä Piran. Matkareitti oli maisemiltaan upea, koko matka merenrantaa pitkin tai aivan sen tuntumassa. Lisäksi korkeuseroa löytyi maastosta jonkin verran. Reitti kulki merenranta kylien Izolan, Lucijan ja Portorozin kautta, jotka linja-auton ikkunasta tähystettynä näyttivät myös vierailun arvoisilta.

Perillä Piran ei pettänyt odotuksia! Ikivanha venetsialaistyylinen kaupunki mereen työntyvällä niemellä oli mukavaa koettavaa. Käytin koko päivän vaeltelemalla edestakaisin sokkeloista vanhaa kaupunkia. Ylhäältä Pyhän Yrjön kirkon luota olivat näkymät yli kaupungin ja merelle. Kapusin voimia säästelemättä vielä ylemmäs vanhoille kaupungin muureille. Korkealla kukkulalla sijaitsevilta raunioilta avautuivat näkymät myös kaupungista poispäin kukkulan toiselle puolelle kohti sisämaata.

Kiipeilyn jälkeen ja kävelyn lomassa piipahdin rantakahviloissa. Aurinko lämmitti ja hyvin tarkeni istua terassilla meren rannassa. Kahviloissa olikin kohtalaisesti ihmisiä iltapäivää viettämässä. Muuten kaupungilla oli rauhallista liikkua, talvikaudesta johtuen turisteja oli itseni lisäksi liikkeellä vähäinen määrä. Toki pakollinen kiinalaismatkailijoiden ryhmä tuli vastaan.

Ennen poislähtöä kävin vielä syömässä lihavartaita. Päivän alkaessa hämärtää palasin Koperiin taas yhtä kokemusta rikkaampana. Mainittakoon vielä, että julkisen liikenteen hinnat eivät ole kalliita. Matka kesti yhteen suuntaan 45 minuutti ja maksoi 3.10 euroa. Takaisin oli lippu jostain syystä vielä halvempi eli lompakosta hävisi 2.20 euroa. Yhteensä päivän retken matkakulut siis 5.30 euroa.

Sunnuntaina ilma oli edelleen kaunis, kuitenkin hitusen viileämpi ja iltaa kohti alkoi tuuli nousta ja taivas pilveentyä. Tein kuitenkin pienen paikallisretken. Ajoin linja-autolla noin 5 km:n päässä olevaan Izolaan. Sieltä löytyi myös merenrantaa ja vanha kaupunki. Keskusta-alue ei kuitenkaan ollut kovin iso. Näkemisen arvoinen kuitenkin.

Paluumatkan tein kävellen. Izolasta Koperiin menee aivan merenrantaa pitkin kulkeva kävelytie. Muutaman kilometrin matkan saikin ihastella merenlahden toisella puolella näkyvää Italian rannikkoa ja sen taustalla kohti taivasta kohoavia lumipeitteisiä vuoria. Ehkä tästä johtuen oli reitillä runsaasti ulkoilijoita. Koperiin saavuttuani kiertelin vielä jonkin aikaa kaupungilla, kunnes suuntasin majoituksen ruoanlaittoon. Illalla vain oleskelua ja vielä pieni kävelylenkki. Sitten viikonloppu alkoi lähestyä loppuaan.

Työ tekijäänsä odottaa

Perjantai 13.1.2017

Perjantaiaamuna oli tarkoitus kävellä satamaan. Runsas vesisade muutti suunnitelmat ja käytin aivan kulman takaa lähtevää paikallisliikenteen linja-autoa. Onneksi olin selvittänyt aikataulun etukäteen. Olinkin ajoissa paikalla odottamassa turvallisuuspäällikköä. Hänen saavuttuaan sain henkilökortin, joka toimii myös kulkukorttina pääkonttorin toimistoon ja satama-alueen portteihin.

Edelleenkään ei turvallisuuspäällikkö halunnut nähdä cv:tä eikä myöskään kysellyt mitä olen aikaisemmin tehnyt. Sijainen hieman yritti, mutta en ehtinyt vastata kun turvallisuuspäällikkö selosti yleisesti ensimmäisen viikon ohjelmaa. Ohjelmassa tulisi olemaan EU:n satamia koskeviin turvallisuusohjeisiin perehtymistä sekä liikkumista satamassa vartijoiden kanssa, jotta alue ja vartijoiden jokapäiväiset rutiinit tulisivat tutuiksi. Tunnin palaverin jälkeen tuli vartijoiden vuoroesimies noutamaan minut ja lähdin hänen mukaansa kentälle.

Loppupäivän kuljin vartijoiden autopartion mukana satama-alueella, jossa suoritettiin kiertovartioinnin lisäksi mm. ajonopeuksien mittaamista ja kulkulupien pistotarkastuksia. Eräästä rakennuksesta tavattiin sisällä tupakoiva henkilö, jolle annettiin kirjallinen varoitus.

Sinänsä ihan mielenkiintoinen päivä. Jonkin verran haittana oli joidenkin vartijoiden olematon englanninkielen taito. Niinpä jouduin välillä istuskelemaan pitkiäkin aikoja tuppisuumatkustajana ja vain yrittää arvailla mitä on tekeillä. Kielitaitoisista vartijoista toiset hieman selittivät mitä toimenpiteitä, toiset heistä taas eivät oma-aloitteisesti puhuneet yhtään mitään. Piti kysellä jatkuvasti, mitä kaikki eivät selvästi oikein jaksaneet.

Joka tapauksessa ensimmäinen työpäivä takana ja viisaasti kun aloittaa, niin pääsee suoraan viikonloppua viettämään. Töiden jälkeen kaupan kautta suoraan majoitukseen, missä myös pysyin koko illan. Syynä tähän oli jatkuva rankkasade.

Kohti etelää

Torstai 12.1.2017

Torstaiaamuna heräsin odottavin mielin, muutto edessä. Pakkasin tavarat ja Sonjaa odotellessa siivosin majoitusta, vaikka en sitä ehtinyt oikeastaan sotkeakaan. Kuitenkin hyvä jättää paikat parempaan kuntoon kuin saapuessa.

Klo. 10 aikoihin Sonja vihdoin soitti ja sanoi noutavansa minut 10 minuutin kuluttua. Puolen tunnin päästä sitten auto ilmestyi ja pääsimme matkaan.

Sonja oli etukäteen jo edellisinä päivinä huolissaan matkan sujumisesta. Säätiedotus oli näet luvannut huonoa ajokeliä. Matka alkoi aurinkoisissa merkeissä, mutta päästyämme vuoristoisempaan kohtaan alkoi se muuttua huonommaksi. Lukuisten tunnelien läpiajon jälkeen päädyimme keskelle tihkusadetta ja ilman lämpötila laski nollan tuntumaan. Tyypillinen suomalainen hieman jäätävä kurakeli. Radiossa ja moottoritien opastetauluissa annettiin koko ajan varoituksia mustasta jäästä. Sonjakin kyseli minulta onkohan tien pinta jäässä? Mielestäni se ei ollut, mutta katsoin parhaaksi kertoa hänelle sen ehkä hieman olevan. Näin sain ajonopeuden laskemaan sadastaneljästäkympistä ja lopulta nopeudeksi vakiintui turvallisen tuntuiset 80 km/h.

Tien mahdollinen jäätyminen otettiin kuitenkin viranomaisten taholta vakavasti. Lopulta rekkaliikenne pysäytettiin moottoritien reunaan ja liittymissä oli poliisiautot estämässä uusien pääsyn tielle. Mitään ongelmia ei ollut ja pääsimme mukavasti perille. Sonja kertoi matkan kuitenkin kestäneen puolisen tuntia normaalia kauemmin.

Aikaa oli mukavasti ennen tapaamista harjoittelupaikan tarjoavassa Luka Koper-yhtiössä. Niinpä ajoimme suoraan majoitukseen. Ihan asiallisen oloinen rivitaloasunto, joka sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella. 2 h + k + ruokailutila sekä lasitettu terassi ja aidattu piha käytössäni. Myös nettiyhteys, tv ja pesukoneet löytyy. Ehdin jopa hieman järjestellä tavaroitani. Sitten lähdimme työhaastatteluun satamaan.

Satamassa kävimme nopeasti juomassa vielä kahvit läheisen hotellin alakerrassa. Sitten sisään Luka Koper yhtiön toimitiloihin. Meidät otti vastaan sataman turvallisuuspäällikkö ja hänen kakkosmiehensä. Myös toimistosihteeri kävi esittäytymässä. Itse tilaisuus oli lyhyt, vajaat 10 minuuttia. Etukäteistiedoista poiketen mitään cv:tä ei haluttu nähdä eikä muutenkaan mitään kyselty, Ilmeisesti jonkinlaiset työkiireet painoivat ja sovittiin, että tulen perjantaina klo. 8 takaisin toimistolle ja sitten puhutaan enemmän. Olin kuitenkin tyytyväinen, että hommat oli saatu alkuun. Poistuimme henkilökorttikuvauksen kautta ulos.

Kävimme Sonjan kanssa vielä poliisiasemalla rekisteröimässä oleskeluni. Tämän jälkeen Sonja vei minut pyynnöstäni kaupungin keskustaan vanhan kaupungin kupeeseen. Sanoimme näkemiin ja lähdin tutustumaan ympäristöön. Aikani käveltyäni otin suunnan kohti majoitusta ja samalla päätin poiketa sen lähellä olevassa ostoskeskuksessa täydentämässä muonavarastoa.

Paluumatka oli hieman haasteellinen, koska käytössäni ollut kartta loppui reilusti ennen kotipihaa. Lisäksi rivitaloalue on varsin sokkeloinen ja pimeääkin oli. Vanhat navigoijan taidot yhdistettynä tällä kertaa pettämättömään suuntavaistoon toivat minut kuitenkin suoraan perille. Hieman ruoanlaittoa ja oleskelua, sitten olikin päivä täynnä.

Perehtymistä maan tapoihin

Maanantai 9.1.2017 – keskiviikko 11.1.2017

Maanantaiaamuna hyppäsin kireässä yli 10 asteen pakkasessa linja-autoasemalla paikallisliikenteen bussiin ja huristelin sillä ZNI-instituutin toimistolle joen toiselle puolelle. Etukäteisohjeistus oli hyvä ja näin ollen matka ei tuottanut ongelmia.

Toimistolla oli odottamassa Barbara sekä instituutin johtaja Sonja, joka toivotti minut tervetulleeksi. Tämän jälkeen aloitimme perehdytysjakson melkoisen kylmissä toimitiloissa. Toimistotilat olivat ilmeisesti säästösyistä olleet ilman lämmitystä koko viikonlopun ja ulkoilman kireä pakkanen oli laskenut sisälämpötilan noin + 10 asteeseen. Kovalla touhulla viritetyt lisälämmittimet alkoivat pikkuhiljaa puhaltaa lämmintä, mutta vielä iltapäivän päätteeksi oli viileää. Toki asiaan saattoivat osaltaan vaikuttaa myös avoinna olevat käytävän ja wc-tilojen ikkunat, mutta kohteliaana vieraana en kehdannut esittää niiden sulkemista.

Tapasin myös kielenopettaja Lukan ja kulttuuri- ja kaupunkioppaana toimivan Blazin. Kaikki olivat ystävällisiä ja heidän kanssa oli helppo tulla toimeen heti alusta alkaen.

Seuraavat kolme päivää kuluivatkin englanninkielen kertauksella sekä sloveenin alkeisiin ja maan kulttuuriin tutustumisella. Lisäksi teimme Blazin kanssa kaupungilla museokierrokset ja tutustuimme muutenkin ympäristöön.

Vapaa-ajalla iltaisin kävelin edelleen kaupungilla. Kiipesin myös Piramidi-kukkulalle, jonne saavuin sopivasti auringonlaskun aikaan. Kaupunki näkyi alapuolella hienosti ja aurinko painui kuulaassa talvisäässä upeasti lumihuippuisen vuoren taakse. Kävin myös testaamassa Lukan suositteleman serbialaista ruokaa tarjoavan ravintolan. Vaativana liharuoan ystävänä en joutunut kokemaan pettymystä, ruoka oli todella maistuvaa ja annos runsas!  Myös sloveeninkielen opiskelun tulokset täytyi heti testata.  Lauseeni ”Rad bi pivo, prosim!” ymmärrettiin ongelmitta.

Täytyy myöntää, että olin etukäteen hieman epäluuloinen tätä perehdyttämisjaksoa kohtaan. Käytäntö kuitenkin osoitti, että olin väärässä. Näistä muutamasta päivästä oli suuri hyöty. Päällimmäiseksi nousi mahdollisuus harjoittaa jo hieman ruostunutta englanninkielen käyttöä. Puhuminen lähti käyntiin paremmin kuin odotin ja puheeni jopa ymmärrettiin. Tämä antoi lisää itsevarmuutta ja rohkeutta kielen käyttöön. Mukavaa oli myös huomata ymmärtävänsä mitä muut Lontoon murteella kertoivat.

Keskiviikkoiltana sitten aloin valmistua Koperiin siirtymiseen. Sonja tulee hakemaan minut torstaina aamupäivällä ja ajamme sitten kohti etelää Adrianmeren rannalle.

Talvinen päivä Mariborissa

Sunnuntai 8.1.2017

Hyvin nukutun yön jälkeen palkitsin itseni tukevalla aamupalalla. Sen jälkeen tein kartan avulla suunnitelman kävelylenkistä ja lähdin matkaan. Maailman cup-kilpailuja en mennyt seuraamaan, vaikka Barbara niitä kovin lauantaina mainosti.

Mariborin sää oli talvinen ja kylmempi kuin kotipaikkakunnallani Suomessa. Lämpötila -12 pakkasta ja pieni tuulenvire purivat hieman jopa pohjoisen kansan edustajaan. Iltapäivää kohden sää kuitenkin lauhtui hieman ja alkoi pyryttää lunta. Lumisateeseen liittyvä huomio: Ainakaan kaupunkialueella ei teitä ja jalkakäytäviä aurattu mitenkään, vaan niille levitettiin lavakaupalla suolaa. Seurauksena kohtuullinen sohjo, mutta kyllä lumikin sitten pikku hiljaa suli pois kun suolausta jatkettiin ahkerasti.

Mielestäni eri kaupunkeihin tutustuu parhaiten kävelemällä. Tietysti kaupungin tai tutustumisen kohteena oleva alueen tulee olla kooltaan kohtuullinen. Maribor on kaupunkina juuri sopiva. Kolmen tunnin ripeän kävelyn jälkeen poikkesin lepuuttamaan jalkojani kauppakeskukseen. Samalla täydensin hieman ruokakaappia. Sitten suuntasin takaisin majoitukseen ruoanlaittopuuhiin.

Pihvi- ja salaattiaterian sekä kahvin nauttimisen jälkeen oli mukava asettua päivätorkuille. Herättyäni oli jo hämärtynyt. Tästä innostuneena keitin vielä kahvit ja lähdin vielä ulkoilemaan.

Päivän aiempi kävelylenkki oli suuntautunut vanhan kaupungin ulkopuolelle ja myös joen toiselle puolen. Nyt illan pimetessä otin kohteeksi vanhan kaupungin. Tovin kävelyn jälkeen alkoi alue hahmottua ja tuli tutuksi. Tuolloin oli hyvä todeta päivän tulleen päätökseen ja suunnata kohti majoitusta.

Majoitukseen päästyäni kertasin vielä maanantaiaamun kuviot. Linja-autoasemalta lähtee bussi klo. 8.30. Sillä pitäisi löytää ZNI-instituutin toimistolle, jossa alkaa kolme päivää kestävä perehdyttämisjakso.

Liikunnallisen sunnuntain päätteeksi ei taaskaan ollut unensaanti vaikeuksia.

Kohti Sloveniaa ja Mariborin kaupunkia

Lauantai 7.1.2017

Varhaisen lauantai-aamun melko kirpeässä pakkassäässä aloitin matkanteon. Matka liittyy turvallisuusvalvojan erikoisammattitutkintoon ja määränpää on Koperin satama Sloveniassa. Lyhyen Mariborissa pidettävän perehdytysjakson jälkeen olisi tarkoitus olla Koperissa seuraavat lähes seitsemän viikkoa työharjoittelussa. Varsinainen työn laatu selviää vasta paikanpäällä haastattelujen jälkeen. Matkan ensimmäinen etappi on kotopuolesta Helsinki-Vantaalle ja sieltä edelleen Berliinin Tegelin kentälle.

 Helsinki-Vantaan lentokentälle saapumisen jälkeen alkoi odotus Air Berlinin luukulla. Vaikka check-in oli minulla suoritettu jo edellisenä iltana, niin matkalaukun kanssa täytyi seistä samassa jonossa. Lähtöselvitystä ja matkalaukkujen vastaanottoa oli tekemässä kolme virkailijaa, joista kahden tiskillä oli kuitenkin koko ajan jonkinlaiset epäselvät matkustusasiakirjat omaavat henkilöt. Näiden matkustajien selvittely jatkui koko jonossa viettämäni reilun tunnin ajan ja vain yksi virkailija purki jonoa. Näin ollen lähtö viivästyi tämän takia 45 minuuttia. Itse lento sujui kuitenkin hyvin ja asiallisesta.

Tegelin kenttä osoittautui yllättävän tylsäksi ja askeettiseksi. Se ei myöskään tarjonnut voileipää tai hampurilaista parempaa vaihtoehtoa nälkäisille matkustajille. Kuitenkin muutaman tunnin odotus jatkolennolle kestettiin tyylikkäästi. Seuraava lentokohde oli  Itävalta, jossa määränpäänä oli Graz ja Thalerhofin kenttä. Myös tämä lento oli myöhässä tunnin verran jonkin teknisen ongelman takia. Ilmoitin asiasta minua noutamaan tulevalle GoOpti-taksiyhtiölle sekä Mariborissa odottavalle ZNI-instituutin Barbaralle.

En täysin ymmärtänyt mistä viivästymisessä lopulta oli kysymys, mutta koneen sisällä oli koko keskiosan penkkirivit eristetty merkkinauhoilla ja lentoemot kielsivät niille menemisen teknisten ongelmien takia. Onneksi lennolla oli vain noin 50 matkustajaa, joten kaikki mahtuivat kivasti 180-paikkaisen koneen etu- ja takaosiin. Hetken aikaa mielessä kävi ”Lentoturmatutkinta” – tv-ohjelma, mutta kaikki sujui rauhallisesti ja tunnin päästä oltiin jo Grazissa.

Thalerhofin hiljaisella kentälä tulivat matkatavarat samantein hihnalle ja olin ulkona 10 minuuttia koneen laskeutumisesta. GoOpti-tilataksi saapui samalla hetkellä ja aloitimme siirtymisen Slovenian puolelle Mariborin kaupunkiin. Reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme perillä ja taksi tiputti minut klo. 16 paikallista aikaa Mariborin linja-autoasemalle. Odottelin hetken kirpeässä -10 asteen pakkasessa kunnes Barbara saapui opastamaan minut majapaikkaan. Huoneisto sijaitsi parin minuutin kävelymatkan päässä. Asunnon sijainti oli loistava, aivan keskustan tuntumassa. Olin ainoa majoittuja tässä 3 h + k asunnossa. Kerrottuaan käytännön asiat toivotti Barbara hyvää viikonloppua ja poistui.

Itse suunnistin aluksi reilun kilometrin päässä Drava-joen toisella puolella olevaan Slovenian suurimpaan kauppakeskukseen ruokaostoksille. Samalla tuli todetuksi mitä liikkeitä kauppakeskuksen kerroksista löytyy. Sitten palasin kämpille ruoanlaittoon. Ruokailun ja hetken levon jälkeen lähdin tutustumaan Mariborin kaupunkiin.

Parin minuutin kävelyn jälkeen olinkin vanhan kaupungin ytimessä, jossa oli menossa iso kansanjuhla. Mariborissa järjestettiin tuona viikonloppuna alppilajien maailman cup – kilpailu ja tähän liittyen oli keskusta täynnä ihmisiä. Isolla lavalla esiintyi ilmeisen tunnettuja slovenialaisia artisteja. Päähuomion vei kuitenkin Slovenian menestynein alppihiihtäjä Tina Maze.Tämä kaksinkertainen olympiavoittaja ja muitakin olympiamitaleita saavuttanut (pienemmistä palkinnoista puhumattakaan) ilmoitti lopettavansa uransa tähän viikonloppuun. Koko juhlatapahtuman välitti Slovenian televisio suorana lähetyksenä maailmalle.

Juhlintaa jonkin aikaa ihmeteltyäni kiertelin vielä vanhaa kaupunkia ristiin rastiin ja otin suunnan kohti majoitusta. Iltapalan jälkeen olikin jo aika siirtyä levolle. Matkustamisen ja kirpeässä pakkassäässä kävelyn jälkeen uni tulikin nopeasti.