Viime hetken pyrähdykset

Viikonloppu 18.–19.2.

Viimeinen viikonloppu Koperissa. Alueella olisi vielä mielenkiintoista nähtävää, mutta Slovenian puolella ovat julkisen liikenteen kulkuyhteydet viikonloppuisin todella vaisut. Ainakin Koperista käsin. Päätin sitten hyödyntää ajan naapurimaissa matkailemiseen.

Niinpä lauantaina otin jälleen suunnaksi tutuksi tulleen Triesten Italiassa. Siellä oli kohteena noin 6 km keskustasta sijaitseva Castello di Miramare eli Miramaren linna. Linna sijaitsee aivan meren rannalla. Itse asiassa se ulottuu mereen asti. Linnan vieressä on vielä suurehko puisto.

Miramaren linna valmistui vuonna 1860. Linnan rakennutti Itävallan arkkiherttua Ferdinand Maximilian, jonka vanhempi veli oli Itävallan keisari Frans Joosef. Kauan aikaa hän ei kuitenkaan siellä ehtinyt asua.

Arkkiherttua Maximilian oli amiraali ja myöhemmin hän toimi Lombardia-Venetsian kuvernöörinä. Kun Lombardia irtaantui Itävallan keisarikunnasta vuonna 1858, jäi Maximilian ikään kuin työttömäksi, mikäli näin nyt voi siniverisestä sanoa. Arkkiherttualla oli edelleen tarmoa ja jano suuriin tehtäviin, pelkkä asema keisarin nuorempana veljenä ei riittänyt tyydyttämään kunnianhimoa. Apuun riensi Ranskan keisari Napoleon III, joka tarjosi Maximilianille Meksikon hallitsijan pestiä. Ei taida nykyisin olla vastaavia paikkoja auki työvoimatoimistoissa.

Maximilian päätti ottaa Meksikon keisarin kruunun vastaan ja muutti sukunsa vastustuksesta huolimatta uudelle mantereelle keväällä 1864. Mukaan lähti hänen vaimonsa, Belgian prinsessa Charlotte. Maximilian I tuli tuoreen keisarin hallitsijanimeksi. Ennen lähtöään hän luopui kirjallisesti kaikista oikeuksistaan Itävallan keisarikuntaan. Veljekset kohtasivat tuolloin viimeisen kerran ja tilaisuutta kuvattiin erittäin tunteikkaaksi.

Perillä Meksikossa Maximilian sai pian huomata, että ranskalaisten lupaukset ja kertomukset eivät pitäneetkään paikkaansa. Niin meksikolaiset kuin amerikkalaisetkin olivat keisarikuntaa vastaan ja kannattivat Meksikon tasavallan presidenttiä Benito Juarezia. Etenkin amerikkalaiset eivät voineet sietää vanhan mantereen sekaantumista alueen asioihin.

Lopulta ranskalaiset joutivat vetäytymään pois, jolloin Maximilian jäi ilman tukea oman onnensa varaan. Lyhyeksi jäänyt hallitsijakausi päättyi Queretarossa 19.6.1867, jolloin Maximilian teloitettiin ampumalla. Teloitetun keisarin ruumis balsamoitiin ja asetettiin näytteille. Seuraavana vuonna Itävallan hallitsijahuone haetutti ruumiin pois ja Maximilian haudattiin Wieniin.

Keisarinpestistä jäi muistuttamaan 27-vuotias leski Charlotte. Järkensä menettänyt Charlotte muutti kotikonnuilleen Belgiaan eläen siellä vielä pitkän elämän. Charlotte kuoli vuonna 1927 lähes 87 vuoden ikäisenä.

Miramaren linna itsessään on loistelias ja restauroitu alkuperäiseen asuunsa. Myös sisustus on pitkälti alkuperäistä. Erityisesti huomioni kiinnittyi huoneiden puuosien taidokkaaseen ja hienoon viimeistelyyn.  Prameasta kuosistaan huolimatta ei linna tarjonnut mitään poikkeavan erilaista verrattuna muihin vastaavanoloisiin mitä olen nähnyt. Mieleen tulee jäämään ehkä parhaiten linnan sijainti meren rannassa. Suurin ja eniten mielikuvitusta kiehtova anti käynnistä oli Maximilian ja Charlotten tarinaan tutustuminen. Linnan hyvin laadituista opasteista sai irti kaiken oleellisen.

Vaikka kävelin takaisin kaupungin keskustaan, niin silti linnareissun jälkeen jäi vielä pari tuntia aikaa paluukyydin lähtöön. Niinpä suuntasin taas kohti jo lähes kulttipaikaksi muodostunutta Monet Grisan temppelivuorta. Ylhäällä kapusin tuttua metsäpolkua ylös temppelille, jossa hetken aikaa ehdin ihailla maisemia lämpimästä säästä nauttien. Sitten linja-autolla takaisin alas ja Koperiin.

Koperissa kävin vielä iltapuhteena katsomassa Slovenian pääsarjan käsipallo-ottelun Koper- Dobova, jonka kotijoukkue voitti ilman suurempaa tuskaa. Ottelun tunnelma ei vetänyt vertoja edelliselle derbylle, mutta kuitenkin hyvää peliä ja mukava kokemus.

Sunnuntaina aamulla suuntasin Kroatiaan määränpäänä Rovinj. Hieno venetsialaisten aikoinaan hallitsema kaupunki, jolle on kertynyt ikää tuhat vuotta. Paikan päällä kiertelin ympäriinsä vanhan kaupungin kujia. Aina välillä kapusin ylös St. Euphemian kirkolle ja vanhan linnoituksen muureille tähystämään alas kaupungille sekä suorittamaan merivalvontaa.

Iltapäivä kului nopeasti hiljaisessa kaupungissa, lähes kaikki liikkeet ja ravintolat olivat sunnuntaina kiinni. Ihmisiä liikkui kävelyllä rantoja pitkin, kaupungin kujat olivat melko autiot. Sen enempää en tässä osaa paikasta kertoa. Hieno nähtävyys, mutta hyvin paljon muiden vastaavien ikiaikaisten kaupunkien kaltainen eikä siinä mielessä tarjoa mitään järisyttävän uutta. Kuitenkin kiva, että tuli pistäydyttyä.

Pikavisiitin jälkeen palasin ”kotimaahan”.

Yllätys x 2

Perjantai 17.2.

Nämä tapahtumat liittyvät eiliseen, mutta kirjaan ne tähän. Tämä siksi, että perjantai oli tapahtumiltaan köyhä eikä siitä riittäisi jutun juurta.

Palatessani torstaina illansuussa Triestestä majoitukseen huomasin heti ulko-ovelta, että joku on käynyt asunnossa. Huoneiston sisäovet olivat eri asennoissa kuin olin ne jättänyt. Hetken aikaa valmistaudun kohtaamiseen pitkäkyntisen kanssa ja hiivin asuntoon. Ketään ei näkynyt. Toiseen makuhuoneeseen oli kuitenkin ilmestynyt kaksi matkalaukkua. Tästä pystyin helpohkosti päättelemään, että uusia asukkaita oli saapunut.

Hetken kuluttua soi ovikello ja menin avaamaan. Ulkopuolella oli instituutin johtajatar Sonja, joka pistäytyi tervehtimässä. Hän myös pahoitteli sitä, että olivat unohtaneet ilmoittaa uusien asukkaiden tulosta. Ennakkotieto olisi ollut mukava, totesin. Olisin voinut hieman kerätä tavaroitani kasaan ja siivota pahimmat pölyt.

Keskustelimme samalla harjoittelujaksoni kohta edessä olevasta päättymisestä. Sonja oli yrittänyt tavoittaa ja tavata ”ohjaajaani” turvallisuuspäällikköä. Hän oli ollut niin kiireinen, että tapaaminen ei ollut onnistunut koko päivän aikana. Sanoi yrittävänsä vielä maanantaina. Sonja kertoi myös sopivansa suoraan turvallisuuspäällikön kanssa siitä, että saan mukaani kaikki asiaankuuluvat paperit. Matkan Mariboriin tekisin itsenäisesti seuraavan viikon perjantaina julkisilla kulkuneuvoilla. Lisäksi kävimme läpi asunnon pieniä vikoja, kuten toimimattomia valaisimia ym. Sonja sanoi hankkivansa uudet neonputket ja voisimme kokeilla toimiiko valaisimet niiden vaihdon jälkeen.

Illemmalla Sonja sitten poikkesi uudestaan tarvikkeiden kanssa. Tällä kertaa hänellä oli mukana myös lampunvaihtaja eli poikaystävänsä. Olin asiasta helpottunut, sillä tammikuussa jouduin Sonjan ”määräyksestä” heti saapuessani melko hankalaan asennustyöhön kylpyhuoneessa. Tämä siksi että ”olet mies ja te suoritatte tällaisia töitä”. Kaveri vaihtoi uudet putket ja valaisimet alkoivat toimia. Samalla sain hieman tutustua tähän mukavan oloiseen kaveriin, joka työnsä puolesta vierailee satamassa usein.

Illalla tapasin uudet asukkaat. Kaksi ovat reippaan mutta silti hieman ujon oloista tyttöä naapurikaupungistani. He opiskelevat merkonomeiksi ja tulivat työharjoitteluun paikalliseen nuorisokeskukseen. Työ tulee olemaan pääsääntöisesti iltatyötä, joten emme kovin paljoa tule samaan aikaan majoituksessa olemaan.

Silmiinpistävää oli uusien asukkaiden heti alkanut levittäyminen ympäri asuntoa. Jo parin tunnin päästä alkoi kylpyhuone, keittiön tasot, eteisen naulakko jne. olla täynnä heidän tarpeellisia tarvikkeita. Siirsin vastaavasti vähäisiä omiani pois tieltä. Tällainen ei onneksi tullut minulle yllätyksenä, koska olen kotioloissa tottunut nuoren ja hieman varttuneemman naisten harrastamaan vastaavaan toimintaan. Hyvin kuitenkin yhteiselo lähti käyntiin ja jo viikon päästä tytöt saavat lisää elintilaa.

Option lunastus

Torstai 16.2.

Sääennustetta tutkiessani huomasin torstaille luvatun loistavaa keliä, nimittäin aurinkoista ja tyyntä sekä + 15 lämmintä. Päätin, että on tullut aika lunastaa optio.

Option historia juontaa työharjoittelun alkuun. Heti tammikuussa saavuttuani satamaan ja muutaman kerran sen jälkeenkin on turvallisuuspäällikkö todennut, että voin hyvin tarvittaessa pitää muita vapaapäiviä kuin vain viikonloput. Nyt palasin asiaan ja vastaus tuli ennen kuin ehdin esittää asiaani loppuun: ”Pidä ihmeessä, riittääkö yksi päivä?” Vastasin sen riittävän mainiosti.

Mieltäni kiehtoneen Monte Grisan läheisyydestä olin tiedustellut lisää mielenkiintoista koettavaa. Paikka oli La Strada Napoleonica eli Napoleonin tie. Joten aamulla aikaisin taas linjurilla Triesteen ja paikallisbussilla numero 42 ylös kukkuloille. Nyt jäin pois kyydistä pari pysäkkiä ennen Monte Grisan temppeliä heti Proseccon kylän jälkeen San Nazarion kohdalla. Heti pysäkin jälkeen kääntyy päätie 90 asteen mutkalla vasempaan, mutta jatkamalla suoraan eteenpäin huomaat olevasi Napoleonin tien alkupäässä.

Kertoman mukaan tie sai alkunsa 1700-luvun lopulla, kun Napoleonin joukot raivasivat sen ja marssivat sitä kautta Triesten kaupunkiin. Tie kulkee kukkuloilla jyrkänteen reunalla noin 300–350 metrin korkeudella ja on pituudeltaan 5 kilometriä. Koko matkalta avutuvat näkymät Triesteen ja Adrianmeren pohjukkaan Triesten lahdelle. Taustalla häämöttää Slovenia ja Kroatia. Kapea historiallinen kulkuväylä on kunnostettu EU-rahalla kelpo reitiksi.

Kävelin koko reitin aina Opicinan kylässä sijaitsevalle muisto obeliskille saakka ja sitten takaisin. Välillä puikkelehdin läheisen Bertolonin metsän pikkupoluille. Vastaantulijoita ei arkiaamupäivällä montaa ollut, joten sain nauttia lenkistä ja luonnon rauhasta ilman häiriöitä. Kertoman mukaan viikonloppuisin reitti suorastaan kuhisee ulkoilijoita.  Muutamia kalliokiipeilijöitä näin reitin alkupäässä, jossa muutaman kymmenen metrin korkuiset pystysuorat seinämät tarjoavat harjoittelumahdollisuuksia painovoiman uhmaajille. Lenkin lopuksi kiipesin vielä hieman ylemmäksi jo aiemmin tutuksi tulleelle Monte Grisan temppelivuorelle. Päivän "saldoksi" tuli noin 20 kilometriä.

Bonuksena sain mahdollisuuden tutustua paikalliseen matelijaan (en nyt tarkoita hidasvauhtista lenkkeilijää). Kallioilla metsäpolkua kävellessä ajattelin, että täällä voisi hyvin olla käärmeitä. Ja jo heti hetken kuluttua kuulin sihinää. En ensin meinannut havaita kohdetta, kunnes huomasin metrin päässä edessäni polulla käärmeen. Noin 60 cm pitkä ruskea ja selässä jonkin verran kyyn kuviota muistattavat raidat. Nosteli päätään ja sihisi eikä suostunut väistämään. Käärme oli päättänyt omia polun herruuden. Noukin parin pikku kiveä ja heitin ne sen viereen, jolloin käärme luikerteli hieman sivummalle ja pääsin ohittamaan kohdan. Harmittaa nyt kun en tajunnut ottaa kuvaa, kohtaaminen oli sen verran yllättävä. Olisi ollut kiva sitten yrittää tunnistaa mikä laji oli kyseessä.

Ilma oli ainakin suomalaisittain melko lämmin, varmaan luvattu  +15 varjossa ja auringossa enemmän, hyvin tarkeni t-paidassa kavuta kukkuloille. Kuitenkin vastaan tuli paikallisia pastan syöjiä, joilla oli toppatakit, kaulaliinat ja pipot päässä villasormikkaita unohtamatta. Katsoivat meikäläisen pukeutumista kuin hullua. Kuitenkin ilma vastasi hyvin Suomen kesäkuun päivää.

Iltabussilla palasin takaisin sloveenien kaupunkiin  tyytyväisenä päivän kokemuksiin ja siirryin majoitukseen lepäilemään. 

Uusia näköaloja

Maanantai 13.2. – keskiviikko 15.2.

Tämä päivitys on lyhyt. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjoittajan laiskuus vaan tapahtumien vähyys. Satamasta ei ole alkuviikon osalta mainittavaa. Paikalla ollessani kaikki sujui rutiinilla ilman poikkeavia tapahtumia.

Ainoa kertomisen arvoinen asia on Koperiin tutustuminen lintuperspektiivistä. Saimme työtehtävän sataman massiivisen siilorakennuksen katolle. Paikka on koko Koperin korkein rakennus. Ensin menimme hissillä ylös 12 reilun korkuista kerrosta. Tämän jälkeen täytyi vielä kiipeillä tikkailla kunnes putkahtaa kattoluukusta ulos. Vaikka en ole varsinaisesti korkeiden paikkojen ystävä, niin kokemus oli vaivan arvoinen. Kirjaimellisesti päätähuimaavat näköalat joka suuntaan. Ihan katon reunalle en viitsinyt mennä kurkistelemaan, koska minkäänlaisia kaiteita ei siellä ollut. Hieman keskemmältäkin näkyi riittävän hyvin. Aurinkoinen ja selkeä säätila auttoi asiaa. Vietimme paikalla mukavan tovin kunnes laskeudumme takaisin maan pinnalle.

Naamiohuveja

Viikonloppu 11.–12.2.

Blogi laahaa pahasti jäljessä, mutta minkäs teet…

Viikonlopun matkakohteeksi otin Venetsian. Olen kerran aikaisemmin viettänyt aikaani kanavakaupungissa kesäaikaan. Tuolloin paikalla oli itseni lisäksi kymmeniätuhansia muitakin, joten odotin mielenkiinnolla millaista paikanpäällä olisi talviaikaan. Ainakin hiljaisempaa luulisin.

No, luulo ei ollut tälläkään kertaa korvannut tietoa. Perjantai-illalla nettiä selatessani huomasin, että tulevana viikonloppuna olisi Venetsian vuotuisten karnevaalien Gran Opening – juhlat. Olin hieman ihmetellyt hotellia varatessani kuinka loppuunmyytyjä ne olivat. Nyt syy taisi selvitä. Kuitenkin odotin viikonlopusta väljempää kuin kesäisin. Kohta tuo nähdään.

Lauantaiaamulla vähän jälkeen seitsemän nousin Koperin linja-autoasemalla kroatialaisen Brioni Pula-yhtiön tasokkaaseen pitkänmatkan bussin. Matka Triesten kautta Venetsiaan alkoi mukavasti ja varmasti liikenneyhtiölle tappiollisissa merkeissä. Näin siksi, että kyydissä oli itseni lisäksi vain yksi matkustaja koko matkan ajan ja hänkin jäi pois Venetsiassa. Tuskin Kroatian Pulasta alkaneen ja Italian Padovaan päättyvän matkan kulut, linja-auto ja 2 kuljettajaa, tulivat tällä kertaa katetuksi.

Matka sujui rattoisasti maisemia katsellen ja kymmenen aikoihin olin perillä. Linja-auto ajoi saarelle Santa Luciaan asti, joten minun ei tarvinnut suorittaa vaihtoa mantereen puolella Mestressä. Suuntasin lämpimässä säässä hotelliini, joka oli sattumoisin sama kuin edellisellä vierailullani. Sen sijainti oli hyvä, aivan keskustassa kuuluisan Pyhän Markuksen aukion lähellä mutta kuitenkin sen verran sivussa ettei turistimassat häiritse.

Kävellessäni hotellia kohti huomasin ennakko-odotuksen talvikaudesta vääräksi. Ihmisiä oli nimittäin paljon ja paljon enemmän kuin parhaan kesäsesongin aikaisella aiemmalla vierailullani. En odottanut karnevaalien olevan tällainen vetonaula.

Tunsin ylpeyttä itsestäni muistaessani pikkukujien oikoreitit hotellille ja näin vältin käsittämättömän tungoksen. Muutenkin Venetsiassa liikkuessa huomaa pian, että turistimassat liikkuvat pääsääntöisesti edestakaisin kahta pääreittiä Piazzale Roman ja Piazza San Marcon väliä. Kun käyttää sivukujia, niin tilanne rauhoittuu täysin. Reittien tultua tutuiksi, pystyy liikkumaan melko mukavasti tungoskohtien ohitse.

Illalla oli avajaisten vuoro yhdellä isommista kanaaleista. Vaikka olin hyvissä ajoin liikkeellä, niin enpä paljoa nähnyt. Väkeä oli yksinkertaisesti liikaa, kapeille kaduille ei mahtunut. Lukuisat poliisit yrittivät muodostaa jonkinlaista järjestystä kulkusuuntiin. Ei oikein onnistunut. Huomasin, että jotkut ihmiset olivat melko peloissaan tungoksessa. Pelkoa saattoi lisätä aina silloin tällöin näkyvät aseistautuneet sotilaat ja erityisesti matalalla lentävä armeijan helikopteri. En tiedä syytä, miksi tuon kopterin piti lentää niin matalalla. Liikkeellä oli lisäksi paljon perinteisiin venetsialaisiin naamioihin pukeutuneita ihmisiä.

Avajaisten jälkeen suuntasin kujien kautta väljemmille alueille ja nautin illasta istuskelemalla kahviloissa ja seuraamalla ohitse virtaavaa ihmismassaa.

Sunnuntaina lähdin ajoissa kiertelemään paikkoja. Kuten odotettavaa on, niin mikään ei ollut muuttunut. Eikä varmasti helposti tällaisessa lähes 2000 tuhatta vuotta vanhassa kohteessa muutukaan. Päivän mittaan oli vielä joitain karnevaalien avajaistapahtumia, mutta väentungoksen takia en niitä liiemmin pyrkinyt seuraamaan. Mukava Silti oli mukavaa katselle perinteisiin venetsialaisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä, jopa kokonaisia perheitä. Heitä liikkui ympäriinsä. Sain selville, että kyseessä on karnevaaleihin liittyvä kilpailu, jossa parhaat palkitaan.

Tapahtumia täynnä olleiden kahden päivän jälkeen nousin Triesteen menevään paikallisjunaan. Perille päästyäni jatkoin matkaani linja-autolla Koperiin.

Maassa maan tavalla

Torstai 9.2.- perjantai 10.2.

Näinä päivinä ei tapahtunut mitään mainittavaa satamassa, joten käsitellään muuta. Erilaisia asioita voi tehdä monella eri tavalla. Olen tähän poiminut muutamia paikallisia käytäntöjä ja ratkaisuja, jotka eroavat Suomen vastaavista. Tai ainakin omistani. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole kritisoida vaan ihmetellä. Mikä tapa sitten lienee parempi…

Napostelukulttuuri

Työpäivän mittaan ei useimmiten syödä kunnolla, vaan napostellaan jatkuvasti. Vähän keksiä, sitten leipää, välillä panini tai pitsan pala ja niin edelleen. Myöskään voileipää ei osata tehdä, vaan tarvikkeet kasataan riviin pöydälle. Haukataan leipää ja sormin heitellään sen jälkeen suuhun normaalisti leivän päälle tulevat leikkeleet ja muut lisukkeet.

Kahvin juonti

Kehuvat juovansa paljon kahvia, mutta tosiasiassa määrä ei ole suuri. Suomalaisen kahvimukissa on yhtä paljon ainetta kuin paikallisten päivän mittaan nauttimissa minikupillisissa yhteensä.

Debit vai kredit?

Kortilla ostoksia maksaessa tulee aiheuttaneeksi lähes päivittäin kassahenkilölle tuskaisen tilanteen. Eivät tiedä mitä pitäisi tehdä, kun maksupäätteelle tulee vaihtoehdoiksi kredit ja debit. Jotkut hakevat esimiehen paikalle, toiset taas kysyvät minulta mitä pitää painaa. Mistä johtuu? Selvitin asiaa parin kassan kanssa ja he kertoivat että paikallisissa maksukorteissa ei ole yleensä kuin debit tai sitten erikseen luottokortti, jossa vain kredit. Eräskin nainen kertoi työskennelleensä vuosia kassalla, mutta ei ollut ennen tällaista yhdistelmäkorttia nähnyt.

Ei väistetä!

Jalkakäytävillä ja kujilla liikkuessa tuntuu siltä, että itse on ainoa kulkija joka väistää muita. Paikallisilla on tapana levittäytyä liikkumaan rauhallisesti koko väylän leveydelle eikä tilaa anneta vastaantulijalle.

Pysäytän linja-auton pysäkille

Ei vaan, enpä pysäytäkään! Eli linja-auton lähestyessä pysäkki ei kukaan kyytiin mahdollisesti aikova tee minkäänlaista vinkkausta kuljettajalle merkiksi aikeistaan. Niin jokainen bussi sitten matelee hitaasti pysäkkiä pitkin tai pysähtyy kokonaan odottelemaan tulisiko joku mahdollisesti kyytiin. Eipä tullut, jatketaan matkaan turhan pysähdyksen jälkeen! Tai sitten joku hiipii viime hetkellä takarivistä verkkaisesti kohti linja-autoa juuri kun se on lähtemässä liikkeelle. Olisiko kuitenkin sujuvampaa, jos pysäkiltä annettaisiin merkki kyytiin haluttaessa?

Sähkömittareiden sijainti

Sähkömittarit näyttävät sijaitsevan usein kätevästi kiinteistön ulkoseinän sisällä. Ne on suojattu lasilla, jolloin mittarin lukija voi kadulta käsin tarkastella sähkönkulutuksen lukemaa. Koska automaattista etäluentaa ei ilmeisesti ole käytössä, niin menettely on kieltämättä kätevä. Suomessa ei onnistuisi. Pystyn kuvittelemaan virkamiehen otsalle nousevan hien, jos joku esittäisi satoja vuosia vanhan talon seinään koverrettavaksi paikkaa sähkömittarille.

Pikkurahan jakaminen

Käteisellä maksaessa saa jatkuvasti vaihtorahoina 1 ja 2 sentin kolikoita. Niitä ei sitten saa tungettua uudelleen oikein mihinkään. Samaa valittelevat paikalliset. Kun kerroin Suomen käytännöstä eli alusta alkaen voimassa olleesta hintojen pyöristyksestä, niin pitivät sitä erittäin nerokkaana keksintönä. Toivoivat samaa käytäntöä omaan maahansa.

STOP-liikennemerkin tarkoitus

STOP-merkin kohdalla ei tarvitse liikenteessä pysähtyä, kuitenkin olet väistämisvelvollinen. Miksi sitten joissakin risteyksissä on STOP-merkin sijaan kärkikolmiot osoittamassa väistämisvelvollisuutta?

Vaelletaan pimeässä

Slovenia on kehittynyt maa ja siellä ei podeta tietääkseni energiapulaa. Näin ollen ihmettelen miksi ulkovalaistusta ei saada paremmaksi. Taajama-alueilla ja ihan kaupunkien keskustoissakin on katuvalaistus luvattoman heikkotehoista. On pimeää ja ihan oikeasti välillä jopa hankala liikkua. Vähän lisää luxeja ja valaisinpylväitä, niin näkyvyys olisi heti parempi.

Muitakin ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia löytyy. Lista venyisi pitkäksi, joten lopetan suosiolla tähän.

Tempio Nazionale Maria Madre e Regina Monte Grisa

Keskiviikko 8.2.

Ylimääräisen vapaapäivän päätin viettää Italian puolelle. Koperin lähialueilla olisi myös hieman nähtävää, mutta kuten on tullut aikaisemmin mainittua, niin joukkoliikenne ei ole vilkkaammasta päästä viikonloppuisin ja pyhäpäivinä. Eli suunnaksi Trieste ja jälleen kerran kroatialaisen bussiyhtiön avulla.

Varsinaisella kaupunkialueella sijaitsevat kohteet oli tullut aiemmalla vierailulla nähtyä, joten otin suunnan keskustan ulkopuolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Grotte Gigante eli jättiläisluola.  Paikka kiinnosti, sillä se näytti olevan täysin erilainen kuin Slovenian Postojnassa näkemäni. Luola sijaitsee noin puolen tunnin bussimatkan päässä Triesten keskustasta Borgo Grotte Gigante eli jättiläisluolan kylässä. Sinänsä ytimekäs ja osuva nimi kylälle!

Perille pääsi kätevästi paikallisliikenteen linja-autolla. Linja-autoreitin numeron ja aikataulutietojen luotettava selvittäminen osoittautui tällä kertaa jotenkin työlääksi, mutta onnistuin löytämään ne lopulta internetin syövereistä. Nousin kyytiin rautatieaseman kulmalta. Matkaa tehtiin ensimmäiset 20 minuuttia kukkulan rinnettä kavuten aina noin 350 metrin korkeuteen. Reitti oli maisemiltaan upea. Huipulle päästyä hurauteltiin vajaa kymmenen minuuttia ja oltiin perillä. Kyydistä jääminen oikealla pysäkillä ei tuottanut vaikeuksia. Parin sadan metrin kävelyn jälkeen olin perillä.

Kyseessä on Guinnessin ennätystenkirjan mukaan tilavuudeltaan maailman suurin luola. Pääluolan on 98.5 metriä korkea, 76,5 metriä leveä ja 167 metriä pitkä. Kokonaistilavuus on jyhkeät 365 000 m3.

Aikataulusuunnitteluni toimi eli luola aukesi sopivasti sinne saavuttuani, joten turhaa odottelua ei ollut. Opastetulle kierrokselle osallistui lisäkseni vain kaksi muuta turistia, joten mitään suurta rynnäkköä maan uumeniin ei talvikauden arkipäivän aamuna esiintynyt. Kierrosta ei voi suositella heikkojalkaisille ja aivan rapakuntoisille, sillä luolaan laskeudutaan pohjalle asti portaita pitkin, noin 500 erisyvyistä askelmaa. Ja tästä voidaan päätellä, että ylöspäin tullaan samalla tavalla, tosin eri kautta. Kaikkiaan kierros kesti tunnin.

Luolaa en lähde tässä enempää kuvailemaan, en siihen pysty. Parhaiten tähän mykistävään kokemukseen voi tutustua googlen kuvahaun kautta.

Maan päällä jatkoin linja-autolla matkaa takaisin päin määränpäänä Monte Grisa ja siellä sijaitseva temppeli. Olin ihmetellyt aiemmalla vierailulla korkealla kukkulalla olevaa erikoista rakennelmaa, joka näkyy Triesten keskustaan. Asia jäi vaivaamaan ja myöhemmin selvitin mistä on kysymys. Rakennelma on Tempio Nazionale Maria Madre e Regina Monte Grisa. Tein päätöksen, että tuolla haluan käydä. Nyt olin toteuttamassa itselleni antamaa lupausta.

Paikalle oli rakennettu ensimmäinen temppeli vuonna 1945 kiitokseksi Triesten kaupungin säästymiselle toisen maailmansodan tuhoista. Erityisesti haluttiin kiitos tästä antaa Pyhälle Marialle. Paikasta muodostui eräänlainen pyhäinvaelluskohde ja sitä kehitettiin edelleen. Vuonna 1966 sitten valmistui nykyinen temppeli. Varat rakennushankkeeseen tulivat pitkälti yhdeltä perheeltä.
   

Erikoinen rakennelma on tehty betonista. Muodossa voi nähdä M-kirjaimen, joka tietysti viittaa Pyhään Mariaan. Rakennelma on 45 metriä korkea ja siinä on kahdessa kerroksessa lattiapinta-alaa 4000 m2! Sisätilat ovat myös vaikuttavat. Rakennus sijaitsee luonnonkauniilla paikalla 350 metriä korkean kukkulan päällä jyrkänteen reunalla. Paikalta avautuu avarat näkymät koko Triesten kaupungin ja Triesten lahden ylle. Yhdellä silmäyksellä voi nähdä kolmen valtion alueelle, Italiaan, Sloveniaan ja Kroatiaan.

Tätäkään paikkaa, joka teki ainakin blogin kirjoittajaan voimakkaan vaikutuksen, en pysty sanoin kuvaamaan. Käsityksen rakennuksen ainutlaatuisuudesta saa laittamalla googlen kuva hakuun sanat ”monte grisa trieste”.  Ehdottomasti yksi tämän reissun tähän asti mieleenpainuvimmista paikoista ja taatusti vierailun arvoinen mikäli noille kulmille eksyy. Kuulin, että turistit ei paikkaa yleensä löydä tai noteeraa.

Iltapäivän päätteeksi palasin alas kaupungin keskustaan linja-autolla. Bonuksena jälleen jännitys tullaanko perille tietä pitkin vai vuoren rinnettä alas pyörien. Kiihdytys, jarrutus, vastaan tulevan väistö, kiihdytys, torven soitto, jarrutus jne. Siinä alamäkimatkailun tunnelmat! Viimeinen etappi Triestestä Koperiin sujui onneksi tasaisesti ja rauhallisesti.

Alkuviikon yllätys

Maanantai 6.2. - tiistai 7.2.

Blogi päivittyy viiveellä, mutta sitäkin suuremmalla varmuudella.

Viikko alkoi vakiintuneella tavalla. Aamulla satamassa tein ensin jo tavaksi muodostuneen tervehdyskäynnin toimistosihteerin luona. Hetken jutustelun jälkeen alas portille valvomoon ja haistelemaan mitä päivä saattaa tuoda tullessaan, sillä koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Vaikka useimmiten kaikki kulkee rutiinien mukaisesti, niin pelkkä tietoisuus mahdollisista poikkeustilanteista pitää vireystasoa hieman koholla. Tämä onkin turvallisuusalan yksi (ja ainoa?) plussa.

Keskustelin vartijoiden kanssa siitä, että minulla ei ole ollut varsinaisia työtehtäviä. Pari heistä sanoikin, että he ovat hieman ihmetelleet asiaa. Samalla kertoivat, että heillä ei ollut mitään ennakkotietoa tulostani. Sitten kun ilmestyin, niin silloin vuorossa olleille oli kerrottu, että tulen pariksi päiväksi tutustumaan heidän toimintaansa. Näin ollen oli heillä ajatuksena ollut hieman näyttää missä mennään ja sillä selvä. Kun sitten oleskeluni jatkui, niin heillä oli pienoista epävarmuutta mitä tulisi tehdä. Koska ohjeita esimiehiltä ei annettu, niin tilanne vakiintui alkaneen kaltaiseksi. Ymmärrän hyvin, että mitään tehtäviä ei vartijoiden puolelta annettu koska heitä ei siihen ollut ohjeistettu.

Alussa itsekin huomasin hyvin, ettei vartijoille oltu kerrottu mitään tulostani. Ensimmäisen viikon ajan sain joka päivä selittää kuka olen ja miksi olen täällä. Kulkulupaani tutkittiin välillä pitkään ja soiteltiin turvallisuuspäällikölle ennen kuin oleskeluni oikeutukseen saatiin varmuus ja siihen totuttiin. Tämä tuntui välillä kiusalliselta, koska asia olisi voitu välttää tiedottamalla yhteisesti koko henkilöstölle olemassaolostani.

Joka tapauksessa heti tämän viikon alussa palaset jotenkin loksahtivat paikoilleen vartijoiden kanssa. Ilmeisesti avoin keskustelu auttoi ymmärtämään miksi päivästä toiseen ilmaannun heidän luokseen kun alun perin piti olla vain pari päivää. Asiaa auttoi myös ”luottovartijoiden” tuki hieman epäselvän roolini selvittämiseksi. Toki keskustelun olisi voinut avata aikaisemmin, mutta jotenkin tuntuu että nyt oli sen aika. Kuitenkin pääsin ikään kuin kokonaan sisään porukkaan.

Muuten maanantai kului normaaliin tapaan. Samoin tiistai. Mitään erityisen poikkeavaa ei satamassa tapahtunut. Jonkin verran tein ”epävirallisesti” töitä. Tarkastin mm. merimiesten passeja ja samalla todistin vartijoille, että sen voi tehdä suomenkielellä. Sitä ymmärretään maailmanlaajuisesti. Ainakin kiinalaiset, syyrialaiset ja filippiiniläiset merimiehet osasivat melko pian vastata oikein heille suomeksi  tiukkaan sävyyn esitettyihin kysymyksiin.

Yllätin myös kaksi suomalaista Kone Oy:n satamanostureiden huoltajaa. Kaverit tulivat hakemaan kulkulupia ja yllättyivät melkoisesti kun heille vastattiin suomeksi. Sanoivat, että ei heti tullut mieleen suomalaisen tapaaminen Koperin sataman valvomossa. Vastasin, että miksi arvelevat minua suomalaiseksi? Vain senkö takia, että satun kieltä osaamaan? Vielä enemmän hämmästyivät, kun kysyin millainen ilma Hyvinkäällä oli? Mistä tiesit meidän tulevan sieltä, utelivat minulta. Kerroin meidän täällä satamassa tietävän kaiken ja lisäksi heidän olevan hyvin hyvinkääläisen näköisiä. No, kyseessä oli tietysti osaltani puhdas arvaus, koska naapurikunnan asukkaana tiesin asentajien pitävän tukikohtaansa Kone Oy:n Hyvinkään päätoimipisteessä. En kuitenkaan heille tätä kertonut.

Otsikossa luvattu yllätys paljastui minulle maanantai-illalla. Jotenkin tuli mieleeni tutkiskella millaisia pyhäpäiviä Sloveniassa vietetään. Ja kappas vain! Heti keskiviikkona oli edessä slovenialaisen kulttuurin päivä. Kyseessä on kansallinen vapaapäivä, joten työviikko jakaantuisi mukavasti kahteen osaan. Varmistin vielä tiistaina toimistosihteeriltä päivän varmasti olevan vapaapäivän. Hän totesi sen olevan ja sanoi, että hyvä kun huomasin. Heille ei ollut tullut kenellekään mieleen siitä sanoa, koska asia oli heille itsestäänselvyys. Työpäivän lopuksi päästiin sitten toivottelemaan hyvää pyhäpäivää!

Pallopeliä ja paikallisuutta

Lauantai 4.2. - sunnuntai 5.2.

Tämä viikonloppu kului pelkästään ”kotikonnuilla”. Tosin ajanviettoa hieman häiritsi lähes koko viikonlopun kestänyt sadesää. Paikoitellen sadekuurot yltyivät melko ankariksi.

Lauantai kului pitkälti majoituksessa pyöriessä. Hieman kävin päivällä ulkoilemassa kun sade hellitti. Illalla kävin seuraamassa Slovenian pääsarjan käsipallo-ottelua Koper vastaan naapurikaupunki Isola. Kyseessä siis derby ja arvatenkin yleisöä tulisi paikalle. Muutenkin käsipallohuuma tuntuu vaivaavaan ihan yleisesti ja onhan siihen kyllä syytä: Pieni Slovenia sijoittui juuri päättyneissä MM-kisoissa komeasti kolmanneksi. Pronssimitalipelissä kaatui Kroatia, mikä korvasi paljon finaalipaikan menettämisen tuomaa pettymystä. Tämä Slovenia-Kroatia on urheilussa sama kuin meillä Suomi-Ruotsi.

Sain otteluun vapaalipun yhdeltä sataman vartijalta, joka on aikoinaan pelannut Koperin joukkueessa. Ottelu pelattiin koripallon EM-kisoista suomalaisille tutulla Bonifika areenalla. Aiemmin satamassa muistelivat kisoja seuraamassa olleita suomalaisia korisfaneja. Ihmetystä herätti edelleen heidän runsas lukumääränsä ja kyky juoda olutta.

Areena täyttyi mukavasti vaikka ulkona oli todellinen kaatosade. Koti- ja vierasjoukkueen kannattajat olivat eripuolella kenttää. Ilmeisen viisas ratkaisu, sillä yhdessä vaiheessa syntyi jopa pientä käsirysyä parin Izolan kannattajan ilmaantuessa Koperin katsomoon huutelemaan. Runsas järjestysmiesten joukko kuitenkin erotti kannattajat nopeasti toisistaan. Pistin merkille myös sen, että ketään heistä ei poistettu tapahtumasta, henkilöt vain ohjattiin takaisin omiin katsomoihin. Myös valmentajien eläytyminen pelitapahtumiin näytti melko dramaattiselta.

Erikoista ottelussa oli suomalaiseen verrattuna keskeytymätön meteli. Katsomo piti aivan käsittämätöntä ääntä koko ottelun ajan taukoamatta. Etenkin jatkuva vihellyskonsertti kävi ihan korviin. Osansa saivat toki myös ottelun tuomarit. Nämä naistuomarit eivät kuitenkaan näyttäneet mitenkään häkeltyvän metelistä.

Peli oli nopeaa ja miestä sai ottaa kovaa. Repimisestä lähti kuitenkin heti jäähylle. Suomen kentiltä poikkeavaa oli tuomareiden menettely silloin kun he nostavat käden pystyyn passiivisen pelin merkiksi. Kun käsi nousi ylös, niin täällä he sen jälkeen laskivat sormia nostamalla syötöt ja heti kun sääntöjen sallimat kuusi syöttöä oli täynnä niin vihellys. Laskenta ei alkanut alusta vaikka joukkue heitti ja se torjuttiin. Suosittelisin samaa menettelyä kotoiseen SM-liigaan. Päästäisiin kerralla eroon monista jälkipuheista.

Kotijoukkue voitti lopulta melko vaivattomasti 10 maalilla. Ikimuistoinen urheilukokemus!

Paluumatka majoitukseen sujui rennosti 40 minuuttia kävellen rankkasateessa, mutta toki olen moiseen tottunut ja en ole sokerista tehty.

Sunnuntaina ilma oli edelleen epävakainen. Aktiviteetit olivat hieman ulkoilua ja kaupoissa käymistä sekä tulevien vapaapäivien vieton pohdiskelua.  Ei mitään mainittavia tapahtumia. Kuitenkin oli hyvä olla viikonloppu paikoillaan ja kerätä voimia tulevaan.

Tutustutaan toimintaan – ja kunnolla!

Maanantai 30.1. – perjantai 3.2.

Maanantaiaamu valkeni epävakaisessa säässä. Sadetta jatkui sitten koko viikon ajan. Ajoittain sadekuurot olivat melko kovia. Paikallisten mukaan on epätavallista, että tähän vuodenaikaan sataa näin paljon. Ilma oli kuitenkin lämmin, jopa +13 astetta. Vartijat totesivat talven olevan nyt ohitse. Kerroin vartijoille, että Suomessa voi olla kesällä samanlaista säätä, tosin usein jopa kylmempää. Tätä ei uskottu, vaan minun epäiltiin liioittelevan asiaa.

Toimistoon päästyäni istahdin odottamaan turvallisuuspäällikköä. Odotellessani juttelin niitä näitä toimistosihteerin kanssa. Hän uskoi kertomukseni kotimaani sääoloista, sillä hän oli joitakin vuosia sitten vieraillut kesällä Suomessa. He olivat ajaneet autolla Norjasta Suomen läpi etelään. Kertoi ilman olleen koko ajan sateinen ja ei oikein ollut pitänyt siitä. Tästä huolimatta maisemat, etenkin järvet, olivat tehneet vaikutuksen.

Kolmen vartin odottelun jälkeen turvallisuuspäällikkö saapui ja kysyinkin heti, että miten nyt jatketaan. Yritin udella mahdollisia työtehtäviä. Turvallisuuspäällikkö vastasi tähän, että ”office kills you”. Samalla selvisi, ettei kakkosmies tulekaan vielä tänään töihin ja palaisimme työasiaan myöhemmin. Turvallisuuspäällikkö ehdotti, että sen sijaan menisin täksi päiväksi tilannekeskukseen. Koska en ollut vielä siellä ollut, niin lähdin uteliaana matkaan.

Tilannekeskuksen päivystäjä osoittautui käytännössä englanninkieltä taitamattomaksi. Google-kääntäjän avulla hän pystyi kuitenkin luomaan yllättävän selkeän ja ymmärrettävän kuvan tilannekeskuksen toiminnasta sekä välineistä. Menemättä tässä enempää yksityiskohtiin voin todeta tilannekeskuksen olevan mielestäni erittäin asiallinen. Silti mitään varsinaisesti uutta en siellä oppinut verrattuna muihin vastaavanlaisiin aiemmin näkemiini, lukuun ottamatta tietysti paikallisista oloista johtuvia eroja. Joka tapauksessa mielenkiintoinen päivä.

Loppuviikolla en sitten turvallisuuspäällikköä enää oikeastaan nähnytkään kuin vilaukselta. Kakkosmieheen törmäsin pari kertaa, mutta hän ei ottanut varsinaisesti kantaa tekemisiini. Niinpä loppuviikon taas jatkoin jo melko tutuksi tulleeseen toimintaan tutustumista vartijoiden mukana kulkien partioauton painolastina ja aina välillä istuen valvomon nurkassa rekka-autoja laskeskellen. Päivien kulku oli siis samanlainen kuin aiempina viikkoina. Joinakin päivinä oli vuorossa vartijat joiden kanssa tuli keskusteltua ja jotka ottivat tutustujan myös huomioon. Toisena päivänä saattoi taas koko aika kulua ilman keskustelua tai muutakaan kontaktia vartijoihin, joita ei selvästi kiinnostanut läsnäoloni tai yritykseni avata keskustelua.

Perjantaina ajattelin jälleen ottaa mahdolliset työtehtävät puheeksi turvallisuuspäällikön kanssa, mutta hän olikin sairaana. Onkin käynyt melko selväksi, että jostain syystä tällä hetkellä ei aikaa riitä työharjoittelijan ohjaamiseen, Minkäänlaista keskustelua esimerkiksi osaamisestani ja aiemmasta kokemuksestani sekä odotuksistani tai heidän odotuksista minua kohtaan ei ole käyty. Kontaktit turvallisuuspäällikköön ovat jääneet pikaisiksi tervehtimisiksi. Hän ei ole ottanut mitään henkilökohtaista kontaktia tai vastannut small talk -yrityksiin, toteaa aina kiireellisen tilanteen olevan päällä. Täytyy myöntää, että välillä ihmettelen mikä on yrityksen motiivina työharjoittelijoiden ottamiseen?

Nähtäväksi jää, miten maanantaina jatkuu.